Asenneviilausta

Valittavat ihmiset kylvää negaatioita. Valittaja saa kauniinkin näyttämään rumalta. Ajatusprosessi on lähtökohtaisesti jo nurinkurinen, jos alkutekijöissään ajatellaan kaiken valmiiksi jo olevan huonosti. 

Viime viikolla me korkattiin aviomiehen kanssa ulkotenniskausi. Puin päälleni tennishameen, koska aurinko lämmitti kivasti ja mun mielestä oli jo kesä. Sain ihooni kesän ensimmäiset rusketusraidatkin. Se, jos joku on varma kesän merkki. Luontokin on alkanut kukoistamaan. Kentällä mä en ollut se, joka kukoisti, mutta oli mulla omat hetkeni. Suurimmalta osin tunti ja vartti mitä siinä palloa lyötiin, oli totuttelua ulkokenttään talven sisäpelien jälkeen, mutta taas ymmärsin, miksi mä niin rakastan ulkokenttätennistä. Aurinko, tennis, aviomies, kesä..  ne vaan yksinkertaisesti kuuluu samaan pakettiin.

Mennyt viikko on ollut tapahtumia täynnä. Ruotsi voitti euroviisut, ministerisalkut on jaettu, olen itkenyt taas ikävääni, pelannut tennistä, käynyt maalla laittamassa äidin hautaa ja siivonnut hänen tavaroitaan, saanut uusia ovia aukeamaan, tehnyt kylmäallasennätyksen 5 min kellunnalla ja aloittanut myös salin kesätauon. Kyllä, kesätauko – kesä on alkanut. Virallisesti koululaisillakin alkaa tänään kun jälleen pitkän talven jälkeen lauletaan kaunis ja perinteinen Suvivirsi. Tykkään vaalia perinteitä ja tämä on yksi parhaista.

Murheellisia asioita tuskin kukaan haluaisi osaksi elämäänsä, mutta valitettavasti elämässä ei kaikki mene aina niin kuin kuvittelisi tai haluaisi. Tapahtumiin pitää vain osata asennoitua – tiettyjä asioita ei voi muuttaa eikä ennustaa.
Olen erittäin iloinen siitä, että äitini lähti keväällä. Rauhallisena ja levollisena, sellaisena kuin äitini olikin. Olen myös iloinen siitä, että väistämätön hetki osui itselleni parhainpaan ajankohtaan: kesää edeltävään aikaan. Kaikki olisi varmasti vaikeampaa, jos joutuisin painimaan murheeni kanssa syksyn pimeinä iltoina. Nytkin on vaikeaa, mutta valo ja ilo, minkä kevät ja nyt alkanut kesä tuo, saa murheeni helpottamaan ja ajatukseni kirkastumaan.
Nyt osaan jo olla iloinen siitä, että olin läsnä – koko matkan ja silloin kun se tapahtui.

Olen kaivannut aurinkoa ja valoa elämääni, olen luultavasti myös onnellisempi tästä kesästä kuin aiemmista koskaan. Ainakin koen tarvitsevani tätä kesää nyt todella paljon. Olen myös onnellinen siitä, että ympärilläni on yhä perhe, joka välittää ja rakastaa, ystävät, jotka tukevat ja työ, joka pitää arjen pyörimässä ja tietenkin koti, jossa on aina hyvä olla. Olen onnellinen lukuisista pienistä asioista, vaikka yksi on poissa.
Jotenkin tämä on saanut mut puntaroimaan tyytyväisyyttäni elämään ja kauhistelemaan valittamisen määrää, mitä kohtaan päivittäin. Turhista asioista valittajia löytyy läheltä ja kaukaa. Ja olen myös miettinyt, miten pienisieluiselta se kuulostaakaan tällä hetkellä korvaani. Saattaa toki olla, että olen nyt herkempi reagoimaan valituksen ääneen, mutta tuskin kenellekään on haittaa siitä, että hetkeksi pysähtyy miettimään omaa asennettaan, omia toimintatapojaan ja mahdollisesti testaamaan positiivisuutensa voimaa.
Ja vähentämään turhaa valittamista.

Olen aina ihmetellyt valittajien tarkoitusperiä ja nyt taas muutaman viikon huomiona totesin, että on ihmisiä, joiden päivät todellakin täyttyy valittamisesta: kaikesta valitetaan, eikä mistään löydy mitään positiivista. Koko energia, mistä olisi potentiaalia vaikka mihin, tuhlataan huonojen asioiden bongaamiseen. Kiihotetaan omia negaatioita ja valitetaan vielä lisää. Nämä yksilöt eivät joko tunnu piittaavaan tai sitten yksinkertaisesti eivät vaan itse huomioi, miten valittamisellaan myrkyttävät ilmapiiriään ja saavat muutkin epäröimään sekä puntaroimaan omia jo rakennettuja positiivisia mielipiteitään ja pahimmillaan poikkeamaan omasta intuitiostaan. Mielettömän hölmöä energian tuhlausta eikö?

Itselläni on täysin erilainen ja omanlaiseni lähestymistapa elämään. Valitan toki itsekin tarpeen tullen, mutta nyt en puhu oikeisiin asioihin kohdennetusta valittamisesta, vaan hapannaamoista, joille positiivisuus on kirous.

Eikö kannattaisi iloita sitä mitä käsissämme on?

Kaikilla meillä on omat murheemme ja eripainoiset taakkamme kannettavana, mutta asenteeseensa voi aina vaikuttaa. Jos se, miten elämääsi elät, ei tunnu hyvältä eikä valittamalla parane, eikö olisi itselleen antoisampaa opetella etsimään siitä ne pienet, mutta erityisen arvokkaat seikat, jonka vuoksi jaksaisi pienen hymyn joskus kasvoilleen herättää. Arvostaa työtäsi, sillä kaikilla ei edes ole sellaista. Arvostaa lähimmäisiään, sillä koskaan ei voi tietää, milloin tapaamisenne jää viimeiseksenne tai miten negatiivisuudellasi ajat ihmisiä luotasi pois. Kunnioitaa lähimmäisiään myös niin, ettei nurinalla ja valittamisella tukahduta heidän iloaan.

Ja arvostaa ennenkaikkea itseään, sillä kaikki negaatiot ja vastakohtaisesti positiivisuudetkin kumpuaa syvältä sisimmästämme. Olet yhtä tärkeä siinä missä muutkin. Valittamisella vain myrkyttää mahdollisuuksiaan mennä elämässä eteenpäin eikä kykene nauttimaan ympärillään olevasta maailman kauneudesta. Elämä voi olla ihanaa, jos antaa sille mahdollisuuden.

Asenne – se on tärkeä väline. Kyllä minäkin kadun tehtyjä asioita tai ikävöin suunnattomasti äitiäni, sillä hänen lähdöstään ei ole kulunut vielä kahtakaan kuukautta, mutta eilen olin kaikesta huolimatta onnellinen. Iloinen olin edellisenä päivänä ja nauroin vatsani kipeäksi. Olen nauttinut pienen pienistä asioista, ollut onnellinen siitä, miten huomasin asioiden itsekseen vaan asettuvan paikoilleen – kaikesta huolimatta sade yhä kastelee maan ja aurinko sen aina kuivattaa. Se ei muutu yhden eikä kahdenkaan ihmisen lähdöstä. Pitää vain huomata oma paikkansa tässä kaikkeudessa ja jatkaa matkaansa.

Haudalla käyminen oli pysäyttävä hetki. Siellä konkretisoitui paljon asioita, jotka vielä oli mielessäni päivittäin prosessoituneet. Istuin siinä hetken hiljaa, itkin ja hoin itselleni, että kaikki on hyvin – eihän kaikki tietenkään ole hyvin, mutta olisi voinut olla pahemminkin. Sain kuitenkin saattaa äitini sairauden  alusta loppuun asti, saimme kokea yhteiset vuotemme ja minusta kasvatettiin ihan kelpo ihminen tähän maailmaan. Sain viettää 43 vuotta maailman parhaimman ihmisen huomassa ja kokea mitä on aito välittäminen ja rakkaus. Niin kuin jo sanoinkin: olisi voinut olla paljon pahemminkin. Mulla oli onni omistaa mielettömän hyvä äiti.

Ja maalla ollessani tajusin, miten tärkeä paikasta oli itselleni tullut. Se on paikka missä voi levätä, mietiskellä elämän kulkua ja olla lähellä luontoa. Isä on siellä ja samat puut seisoo jykevästi paikoillaan. Menin sen yhden tutun puun alle ja nousin käsilleni seisomaan. Viime kerralla äiti vielä istui lähellä ja kannusti. Nyt ei kannustanut, mutta jotenkin mulla oli tunne, että oli läsnä.

Kaikki on asenteesta kiinni; miten nautit, miten selviät, miten jatkat, miten kestät. Ja luultavasti oma asenteenikin vaatii vähän viilausta, jotta ymmärtäisin näitä valittajia paremmin. Mutta hei, nyt on kesä, poikani on tänään päättänyt ensimmäisen lukiovuotensa ja mua hymyilyttää. Eihän kukaan siitä voi valittaa?

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla