Liikunta ja surutyö

Elän elämäni vaikeinta aikaa. Äitini sairastui yllättäen hyvin vakavasti. Voimat heikkenee nopeasti ja oma vahva ihana äitini kuihtuu silmissäni. Aikaa meillä ei ole paljon. Menetys on kohdattava.Vietän kaiken mahdollisen ja mahdottomankin vapaa-aikani äitini rinnalla. Hoidan, hellin, keskustelen, halailen, välitän.. Olen läsnä.

Jos äidillä on hyvä päivä, ulkoilemme hetken raikkaassa ilmassa. Hengittelemme kevään raikasta maalaisilmaa ja ihastelemme auringon ensimmäisiä lämmittäviä säteitä, silittelemme hevosia ja pysähdymme kuuntelemaan lintujen laulua.
Äidillä on kävelysauvat tukena ja askellamme hiljalleen, nauttien.

Äiti on entinen yleisurheilija, nuoruusikänsä vietti urheilukentillä kilpaillen tai harjoitellen. Siksi oli jotenkin luonnollista, että minullekin sidottiin piikkarit jalkaan jo 6 vuotiaana. Ne oli oranssin ja mustan väriset Karhut. Muistan miten olin niin ylpeä niistä. Isoisäni ne minulle osti, hänkin entinen yleisurheilija. Ja enoni opasti ja ”valmensi” minua oman yleisurheilutaustansa tuomalla osaamisellaan.

Meille urheilu oli arkipäivää, elämäntapa. Velikin osallistui aikansa kisoihin ja treeneihin, mutta oma lahjakkuuteni vei minua hieman pidemmälle ja lopulta 7-ottelun pariin. Vanhempani olivat valmiita laittamaan vaikka viimeiset roponsa uusiin välineisiini, jos niitä tarvitsin tai se edisti kisamenestystäni ja kehitystäni.

Nuoruuteni oli onnellista aikaa. Omakuvani muotoutui sen hetken yleisurheilustarojen mukaan. Pukeutumisen koodit urheilukentälle saatiin tv:n välityksellä MM tai EM -kisoja katsoen. Muistan kuinka perus urheilushortsien malli muuttui pikkuhousumalliseksi ja halusin itselleni samanlaiset. Sainkin ne, mutta ne tilattiin pienen kotikaupunkini ainoaan urheilukauppaan erikoistilauksena. Valkoiset Adidakset. Ehkäpä se oma tekstiiliurheilijan urani alkoi jo silloin!!?

Äiti ohjasi vielä viime vuoden marraskuussa viimeisen, kunnan iäkkäämmille naisille suunnatun jumppatuntinsa. Lokakuussa kun hän viimeisen kerran kävi Helsingissä, käytiin yhdessä olohuoneemme lattialla vielä läpi äidille uusia ja itse yin joogasta opittuja venyttäviä liikkeitä, joita voisi sitten käyttää ohjauksessaan. Aviomieheni päivitti äidin jumppamusiikkia vielä kesän aikana.

Nyt ollaan tässä. Jumpat on vedetty, äiti lepää terveyskeskuksen vuodeosastolla palliatiivisessa hoidosssa. Haaveilee ulkona kävelystä kanssani ja viettää päivät hienoissa legginsseissään. Fitness pallot ja kahvakuulat on annettu minulle.
Mutta minä urheilen, liikun, joogaan ja teen kaikkea mikä veisi hetkeksikin omat ajatukseni pois surusta – luopumisen tuskasta. Itketyn tuokion jälkeen pakkaan laukkuuni vaikka vain uimapuvun ja lähden altaaseen vesijuoksemaan, kellumaan ja terapioimaan kylmäaltaaseen.
Ihmeellistä miten endorfiini alkaa juoksemaan omien nuoruuden kisajuoksujen lailla nopeasti kehossani ja olo helpottaa.. Ainakin taas hetkeksi.

Jokatapauksessa uskon, että nämä useat tunnit joogaillen mieltä rauhoittaen ja kehon lukkoja availlen, salilla lihaksia vahvistaen, crosstrainerilla polkien ja tenniskentällä palloa iskien, vahvistavat omaa vastustuskykyäni pitämällä kehoni kunnossa. Sillä tiedän, että edessä on vielä se pahin hetki, jolloin tarvitsen kaiken sen kerätyn voimaan pitämään itseni kasassa.

Miten itse olet hoitanut suruasi? Löydätkö saman hetkellisen helpotuksen joogamatolla vai jossain muualla?

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

2 vastausta artikkeliin ”Liikunta ja surutyö”

  • Juuri tämän kuun alussa hautasin äitini 2kk ”taiston” jälkeen tai lähinnä se oli laatuajan viettämistä.

    Itsekin sh, joten haastavaa kun tietää monet puolet ja ei halunnut huolestuttaa muita ja liikaa olla mukana. Lopulta autoin siinä, että äitinme pääsi viimeiselle kotireissulleen aikaisemmin – olin hänen oma sh.

    Alussa liikunta oli vähän säännöllisempää kehopainoharjoittelua, mutta nopeasti se vaihtui äidin koiran lenkittämiseen jne.

    Nyt sitten pitäisi pikkuhiljaa yrittää päästä takaisin rytmiin (syöminenkin pääsi hukkateille), mutta ”kevyt” pahoinvointi vaikuttaa asiaan ;) Eli menee hetki ennen kuin pääsee edes salille asti.

    Itsellä suurin juttu mikä auttanut surutyötä on oma ajatusmaailma kuoleman jälkeisestä ajasta ja se, että sain kaikki asiat äitini kanssa kuntoon – meillä oli aikoinaan omat vaikeutemme mutta lopussa kaikki oli niin kuin pitikin, perhe tiiviisti hoiti äidin lepoon. Ja kolmanneksi se, että äitini haluaisi minun hoitavan itseäni hyvin tässä tilanteessa vaikka ikävä on suuri.

    Ikävä kertoo siitä, että ihminen on ollut rakastettu. Siitä ei koskaan pääse eroon, mutta sen kanssa pystyy elämään päivä päivältä paremmin.

    Ne, jotka pystyy, niin suosittelen liikkumaan, edes viideksi minuutiksi pysähtyä hengittelemään tai vaikka käydä haukkaamassa happea . Tai leikkiä eläinten kanssa. Kirjoittaa jos siltä tuntuu.

    Ei ole yhdenlaista tapaa surutyössä oli se ”ennakoivaa” tai ”oikeasti” alkanutta suruprosessia. Helpointa on, jos on hyvät tavat hallussa jo valmiiksi, niin liikunta toimii mukavana purkukeinona. Mutta tässäkin yksilöllisyys. Hankala liikkua paljon jos ei pysty esim. syömään.

    Toisin sanoen: oman tuntemuksen mukaan – jos liikunta auttaa niin okei, mutta siihen ei saa paeta koko asiaa.

    -K

    • Hienoa kuulla Kati sinun kokemuksistasi tässä raskaassa asiassa. Toivon, että kuuntelet itseäsi ja kehosi viestejä jaksamiseen liittyen jatkossakin. Kokemamme matka on raskas, mutta varmasti oma hyvä fyysinen kunto auttaa jaksamaan eteenpäin.
      Pitää silti muistaa myös päästää irti – itkeä, huutaa, lamaantua, nukkua.. Minulle liikunta on paras keino tällä hetkellä kuitenkin kerätä uutta energiaa ja helpottaa tunnelukkojen aiheuttamaa kehon kireyttä. Liikunnanhan tiedetään myös aiheuttavan hyvää mieltä.
      Ihanaa kevään jatkoa sinulle ja paljon voimia!

Kommentointi on suljettu.