lovelovelove TENNIS

En elä tätä elämääni miellyttääkseni muita. Kyllä elämän pääpainon on oltava oman onnellisuuden etsimisessä ja ylläpidossa. Siihen saattaa kuulua monia asioita, sanomisia, tekemisisiä, valokuvia ja kirjoituksiakin, jotka saavat monen ihmisen tuomitsevalle mielelle, mutta sehän on jokaisen oma valinta miten reagoi mihinkin. Ei tarkoitus olekaan miellyttää kaikkia. Eikä tarvitsekaan.

Oman onnensa kanssa on ihana elää. Se mitä siihen kuuluu, on oma asiani. Jos itse tunnen tarvetta videoida tai valokuvata tenniksen pelaamistani, nappailla joogailustani kuvia, seisoa päälläni tai hihkua onnesta kun onnistun jossain mitä olen kauan tavoitellut, on minulla siihen oikeus sekä varmasti itseäni palveleva syy. Tenniksen videoiminen mm. on erittäin tärkeää itselleni selvittääkseni omien lyöntieni oikeaoppisuutta ja etsiä niitä virheitä, joita pelatessa en huomaa. Mielikuvaharjoittelu tennistä sohvalla tuijottaessa on vähän niinkuin sama juttu. Pääasia kuitenkin, että palvelee mun tarpeitani.

Mä elän hetkessä. Opin sen kantapään kautta, mutta se on liian henkilökohtainen tarina tänne kerrottavaksi. Sanotaan nyt kuitenkin niin, että kriisi on mahdollisuus ja kriisistä voi poikia jotain mahtavaa ja parempaa. Kriisillä on turhaan liian negatiivinen kaiku.

Hetkessä elämisen iloja on tavallisen kadun pienet kauniit asiat. Puhuin itseäni selkeästi nuoremman kolleegani kanssa tästä asiasta taannoin. Kerroin, miten elämän eteenpäin kulkiessa, vanhenemisen myötä, asiat muuttaa muotoaan ja saa syvempiä tarkoituksia. Silloin hetkessä elämisestä tulee luonnollinen tila, jossa kotikadullakin kulkiessaan huomaa monia pieniä kauniita yksityiskohtia ja asioita, joita ei ennen ole huomannut. Sitä jotenkin aukeaa havainnoimaan kun on avoin vastaanottamaan.

Tenniksessä vauhti on hektistä pelin luonteen takia; keskittymisen, tekniikan, nopeuden, reaktioiden, pelisilmän ja ennakoinnin vuoksi ei kertakaikkiaan kykene miettimään jokaisen lyönnin teknillisiä pieniä nyansseja, ja koska mä olen ns. Villi-pelaaja, ilman mitään suurta tenniskoulu tai -valmennus taustaa, olen oikeutettu videoimaan peliäni parantaakseni omia taitojani. Olen myös oikeutettu käyttämään aviomiestäni hyväkseni tässä.

Ne kahden käden yhteenlaskettujen sormimääräiset koulutuksen saaneen valmentajan antamat tennistunnit ei musta vielä Sharapovaa tee, mutta ne lukuisat avioparitennikseksi kutsumani tenniskentillä vietetyt tunnit puolisoni kanssa, on muokanneet musta ainakin melkoisen taistelijan sen lisäksi, että kyllä mä koen jotain jo hallitsevani ja olen kehittynyt teknillisestikin rutkasti. Mut jos tenniksessä on kymmenittäin lyöntejä, joita voi suorittaa monin eri tavoin, kuten esim. ala- ja yläkiertein tai yhden tai kahden käden rystyllä, niin mä osaan niistä vain ehkä 5  ja niistäkin vain kämmen on loistava. Ei se määrä vaan se laatu. Kyllä – haastetta riittää ja onneksi puhelimessa on se isompi muistitila.

No siitä hetkessä elämisestä ja sen tuomasta onnesta. Kerran Espanjassa oli todella oikea hetki. Tai sit mä vaan yksinkertaisesti olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jokatapauksessa mä löysin tennisvalmentajan. Dani oli super. Tai on, mutta harmikseni tää valmentajasuosikkini asuu 50km Barcelonan ulkopuolella enkä mitenkään kykene häntä kloonaamaan Suomeen. Dani tajusi heti mikä mä olen, tajusi mun vahvuudet ja heikkoudet, osasi viedä mua valmentaessaan niin, että välillä laittoi mailan maahan, liitti kädet Namaste -tervehdykseen ja sanoi ”tranquila guapa!” Dani tajusi, että sen pitää rauhoittaa mua, tajusi et mä oon villi ja et mussa on paljon potentiaalia, kunhan kanavoin sen oikein. Ja kehui se mun kämmenlyöntiänikin heti.

Tennishulluttelua Talin tenniskeskuksessa
Tennishulluttelua Talin tenniskeskuksessa

Ja sit me treenattiin – treenattiin hitautta, liikkeiden avauksia, pallon lentävän kaaren fysiikkaa ja opeteltiin outoja juttuja pallon energiasta. Mä opin niiden muutamien valmennuskertojen jälkeen luottamaan itseeni, tulemaan vastaan, keskittymään ja ”tranquilaamaan”. Voi Madre Mia mä olisin vieläkin onnellisempi, jos sen Danin saisi tänne. Olisin jo hivenen lähempänä Sharapovaa. Kaukana, mutta kuitenkin hitusen lähempänä.

Mun mies on myös huippu. Pelannut noin 2000h enemmän kuin mä, mutta silti jaksaa ja haluaa aina lähteä mun kanssa pelaamaan. Tai pelaamaan ja pelaamaan. Omat heikkouteni myöntäen mainittakoon tässä, että mun syöttötreenit on vielä kovan hien ja kärsivällisyyden alla, vaikkakin tosi usein jo osun ruutuun eikä syötössä sinällään mitään vikaa teknillisesti ole, niin me pelataan kymppipalloa. Se on peliä silti sekin. Ja jos mulla on oikein hyvä päivä (ja mun mies haluaa antaa mulle armoa) niin en mä aina niin hirveesti häviä. Joskus oon jopa pienen hetken pystynyt vähän juoksuttamaankin miestäni. Tykkää se ainakin siitä, et mä tykkään tenniksestä. Se on meidän juttu!

Yhteinen tennistunti on laatuaikaa – eli sitä avioparitennistä. Meidän yks läheinen ystävä mieltää sen omana sananaan vähän niinkuin terapiaksi. Kai se jonkinlaista parisuhdeterapiaa onkin, jos viettää laatuaikaa puolisonsa kanssa ja on läsnä siinä yhdessä jaetussa hetkessä. Suosittelen.

Meillä on myös kerran vuodessa tapana tehdä Espanjaan matka ja pakata tennislaukut mukaan. Ollaan me käyty Maltalla, Bulgariassa ja Kreikassakin pelaamassa, mut Espanja on tenniksen lisäksi myös ”meidän juttu”. Viimeksi oltiin etelä-Mallorcalla, hotellilla oli oma tenniskenttä ja Rafael Nadalin koti tosi lähellä. Se oli jotenkin wau! Pelattiin paljon, silloin tosin ensimmäistä kertaa mun hamstring leikkauksen jälkeen, mut se vähän hitaampi pallottelu sopikin siihen kuumuuteen. Mutta pelattiin me 7 päivästä 5 päivänä ja muut ajat join Cavaa ja otin aurinkoa terassilla.

Nää on niitä vuoden huippuhetkiä ja Espanjan ikävä on taas jo hirveä. Ja ulkokenttäkeli-ikäväkin on. Sisähallit ei ole mun ykkössuosikkeja, mä olen massakenttien ihannoija. Villi kun olen niin tykkään lyödä villisti ja lujaa palloa. Massalla se on ok.
Katsotaan minne seuraava matka vie, ehkäpä Dania moikkaamaan. Ois kiva kuulla, olenko miten paljon kehittynyt ja mitä hän nyt kanssani hoksaisi parantaakseen tennistaitojani.

Sanoinko mä jo, että tennis on lajeista mulle yksi rakkaimmista. Heti joogan jälkeen. Se on todellinen mailapelien kuningas, kaikki tennispelaajat on jotenkin niin sinut itsensä kanssa – niiden heikkouksien ja vahvuuksiensa. Tenniksessä ei myöskään koskaan tule täysin valmiiksi, aina on hiottavaa. Ihan niinkuin joogassakin, aina on parannettavaa, opittavaa sekä suunta jonne kulkea. Ja se sopii hyvin mulle, koska tykkään haastaa itseäni ja oppia uutta; itsestäni.

Ja mikä parasta, tenniksessä on lupa keimailla vaatteilla, kiitos lukuisten upeiden tennistähtien mallistojen. Ihanaa tekstiiliurheilua ja oikein säännöillä – erityisesti Wimpledon ihastuttaa mua valkoisella pukeutumiskoodillaan.

Sharapova on aina ja pysyy saavuttamattomissa, mutta on sillä kieltämättä mielettömän hieno omaa nimeään kantava Niken tennismallisto. Sillee ollaan vähän ainakin niinku samanlaisia, et tykätään näteistä tennismekoista.

Love, K.