Lupa olla heikko

Pyörryttää satunnaisesti ja tunnen olevani normaalia heikompi.
Tiedättekö sen fiiliksen kun on viikon surrut, ruokaa ei tee mieli, oksettaa, nukuttaa ja pienen enegiapuustin saa satunnaisista suklaapaloista. Päivät menee sumussa, järki ei juokse ja ikävä polttaa rintaa? Mä tiedän – liiankin hyvin.
Oon onnellinen ja koko sydämestäni kiitollinen lukuisista ystävistäni, jotka jaksaa omien arkisten askareittensa keskellä kantaa huolta mun jaksamisesta, tukea ja olla olemassa, mutta eilen mulla nousi kiukku syömisieni vahtimisten ja tuputtamisen suhteen. Hyväähän kaikki tarkoittaa, sehän on selvä. Ootte huolissanne, ymmärrän sen ja se on ihanaa. Mutta miten mä saisin kerrottua teille tän fiiliksen, että kun menettää palan itsestään, on kaikki opittu, koettu, kuultu ja luettukin tieto jaksamisesta yhdentekevää. Ja koko syöminenkin vain yksi pieni mitätön hippu tän muun asioiden pohtimisen seassa. Syön varmasti kun on nälkä tai saan nielaistua jotain kurkustani alas. En mä tähän suruuni näänny. Ehkä mä en itsekään aina muista miten on helpompaa olla neuvoja kuin toteuttaja. Yritän ainakin muistaa tän oman kokemukseni seuraavassa potilasohjaustilanteessani.

Teen surutyötä, mun mieli työstää enemmän kuin mun kroppa kestää. Kroppa käy läpi suurta stressiä ja siihen liittyy monia erilaisia liitännäisoireita. Enkä millään pysty syömään niin paljon kuin mun keho kuluttaa. Itku, suru, alituinen pohtiminen ja nukkuminen kuluttaa satavarmasti enemmän kuin urheilu. Tässä teille siitä aito todiste.

Yritin edellispäivänä lähteä salille. Tai kyllä mä sinne meninkin, lähinnä mieltäni hoitamaan. Viikon kun on ollut lähes tauotta neljän seinän sisällä, on mielelle rikastuttavaa laajentaa elinympäristöään. Jospa toi itkukin pysyisi poissa ja saisin muuta mietittävää. Ajattelin, että varovaisesti vähän soutulaitetta tai pyöräilyä, muutama jalkalaite ja uinti sekä kylmäallas päälle. Toisin meni.

Syöksyinkin suoraan etureisiä voimistavaan (en todellakaan osaa laitteiden nimiä) vempaimeen, sillä tiesin jo siinä vaiheessa, että on parempi olla tuhlaamatta energiaa aerobisiin laitteisiin. Laitoinpa siis totutut painot sokalla kiinni ja tuntui, että etureidet repeää. Vähensin painoja parilla pykälällä ja tein 3 x 12 pukerrusta. Hyvinhän se meni. Nousin laitteesta ja maailma meni mustaksi. Onneksi lähellä oli joku penkin tapainen mihin löin itseni savasanaan.

Olo parani heti ja ajattelin, että tämän on oltava vaan joku ohimenevä ilmiö tän raskaan viikon jälkeen. Ei mulla kuitenkaan ollut mitenkään muuten heikko olo. Ja join mä sen protskujuomankin just salille tullessa. Siirryin pakarapotkuhärveliin. Siinä painot oli samaa luokkaa kuin aiemminkin, tässähän mä totutusti olen kiinni ankkuroitua hamstringiäni usein voimistanut ja tulostakin oon saanut aikaan. Mut taas se tapahtui, pimeni näkökenttä ja laskin takalistoni lattialle etten suorilta jaloiltani kaatuisi. Ystäväni epäili sen rintarangan kohdalla olevan palikan painaneen mun keuhkoja lyttyyn, mut en mä ennenkään siinä ole tuupertunut.

Koitin vielä reisien loitontajia ja se onnistui jotakuinkin. Mut mitä järkeä? Annoin periksi. Lähdin pukuhuoneeseen ja menin solariumiin. Valo, lämpö ja wellness musiikki rentouttaa ihanasti espanjan ikävästäkin potevaa ja sai mut unohtamaan salisekoiluni sekä muut kurjuudet. Kaiken lisäksi sieltä saa valittua halutessaan aromaattisen tuoksutuulahduksen, joka saa mut yhä syvemmille mielikuvitusmatkoille hyppelehtimään kesäisille kukkakedoille . 15 min meni nopeasti ja nousin laarista. En ollut hikoillut yhtään, kylmähän mulla on koko viikon ollutkin. Kuiva ja korppu adjektiiveinä kävi mielessä ja taas pimeni.

Salilla on vaakoja joka nurkassa ja ajattelin katsoa mikä tää tilanne nyt oikeesti on. Yleensä mä vältän niille astumista. Viikossa oli tippunut kiloja niin rutkasti, että säikähdin lukemaa itsekin. Ei siis ihme jos pyörryttää eikä jaksa mitään. Energiatasoni on nolla ja kropassakaan ei ole tarvittavaa ylimääräistä vararavintoa kulutettavaksi.
Tulin kotiin ja nukahdin. Raskas reissu, otti voimille kuin oisin tehnyt voimakkaan flow joogan tai juossut tunnin pallon perässä tenniskentällä. Mähän vaan kävin pyörähtämässä salilla. En tehnyt siis juurikaan mitään.

Liikun paljon ja haluan tietenkin palauttaa kehoni vahvuuden. Ja palaahan se, lihasmuistikin on ikuinen. On silti hurjan pelottavaa huomata, että viikossa voi pienestä rangasta tippua noinkin iso määrä vain suremalla. Mä oon valitettavasti niitä ihmisiä, jotka lopettaa syömisen kun on vaikeaa, mutta ei se ole mulle mikään vaihtoehto joka valitaan. Toinen reaktio voisi olla, että söisin suruuni. Kumpi parempi, sitä en lähde kommentoimaan. Mä nyt vaan satun olemaan tällainen. Ääripäät kai molemmissa vaihtoehdoissa yhtä vaikeat.

Keho on outo juttu ja mieli vielä oudompi. Ja puhun nyt itsestäni, urheilua harrastavasta, terveellisiä elämäntapoja ylläpitävästä naisesta, jolla on kunnon lihakset hoikaksi ihmiseksi. Hauista löytyy ja fysiikka normaalissa stressittömässä tilassani on parempi kuin useimmilla Suomen kansalaisista. Ja koen olevani henkisesti vahva vaikka nyt iskikin tämä väsymysaalto. Nyt saan olla heikko ja annan itselleni aikaa. Minkään ei tarvitse tapahtua hetkessä.

Olo on kuin vuoristoradassa – ylös, alas, kurvi ja kiljaisu. Eilen oli kiukkupäivä ja ahdisti. Jaksoin käydä hoitamassa asioita, nukuin kuitenkin päiväunet. Salille en lähtenyt pyörtymään ja joogamatolla alaselkääni availlessa huomasin, että vaikein asana oli jälleen se irtipäästäminen. Kiukustakin.

Tänään kävin pikaluennoimassa Traumapäivillä ja jaksoin hetken nauttia auringonpaisteestakin. Illalla, jos siltä tuntuu, käyn kylmäaltaassa säätämässä mun sisäistä termostaattiani. Oon huomannut sen auttavan paleluun.

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla