Moikka maailma!

Voisi sanoa, että aamu ilman kahvia on kuin kesä ilman aurinkoa. Tai talvi ilman lunta. Olen aamuisin tottunut juomaan laadukasta kahvia, mieluiten kupin tai kaksi cappuccinoa, kiireettä, omassa hiljaisuudessa, nautiskellen.

Rakastan kaikkea kaunista, hyvältä tuoksuvaa, kaikkea maailmassa, mikä saa oloni hyväksi. Luultavasti se oli syy, miksi ihastuin ja sittemmin rakastuin joogaan.
Saman fiiliksen voisin mieltää moneen muuhunkin elämäni asiaan, mutta liekki sisälläni pakottaa kertomaan matkastani joogan kauniissa maailmassa. Ehkä sinäkin tunnet samoin, tai tiedät jonkun, jonka haluaisit tuntevan.
Tänä keväänä tulee 6 vuotta siitä, kun muutama ystäväni ja minä, saimme kutsun joogasalille. Lehdestä olin lukenut tarinoita hotjoogasta; miten hiki virtaa, miten asanoiden hallitseminen tuntuu työläältä , miten opIn tuntemaan kehoni ja ennen kaikkea siitä, miten jooga muuttaa elämäni.
Muuttihan se. Kauniimmaksi. Juuri sellaiseksi kuin naistenlehdet olivat kirjoittaneet. Olin matkalla paremmaksi ihmiseksi.

Polkuni vei sittemmin pois kuumasta salista, löysin saman lämmön itsestäni. Sisimmästäni. Niin absurdia kuin se onkin, mutta lämmön lisäksi olen löytänyt itsessäni ihastuttavia ja vähemmän ihastuttaviakin asioita, mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Olen muuttunut kärsivällisemmäksi joogan haasteellisuuden vuoksi, ei asanoiden, vaan kärsivällisyyden kuunnella itseäni, kehoani, sisintäni. Joka kerta kun astun matolleni, olen siinä hetkessä. Hiljaisuudessa, oman itseni ympäröimänä. Tunnustelen ja kuuntelen, mitä kehoni haluaa minulle sanoa. Avaan itseni ja vastaanotan.

Tähän päästäkseni meni vuosia. Matkaani auttoi sama läheinen ystäväni, joka vuosia sitten kutsui meidät hikiseen pieneen huoneeseen ja taivutteli meitä uusiin asentoihin ja sai meidät löytämään kehomme uudelleen. Uudella tavalla.
Olen seurannut ystäväni matkaa, olen itse matkannut mukana. Kun ohjaajani kasvaa, mekin oppilaatkin kasvamme. Olen myös miettinyt ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta saa mahdollisuutta tehdä sellaista työtä, jossa mukana on kutsumus ja olen äärimmäisen surullinen siitä. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos kaikilla olisi vahvuuksiaan vastaava työ tai elämäntehtävä. Vertaankin itseäni monesti leikkisästi Äiti Teresaan, en siksi, että itselleni kuuluisi mitään niin suurta maailman eteen tehtyä kuin hänellä, mutta siksi, että tunnen samaa kutsumusta työhöni, mitä hänelläkin oli. Teen työtäni sydämelläni, hoivaan ja parannan potilaitani. Ja sama tunne minulla on ohjaajastani. Hän tekee sitä sydämellään, koko sielullaan. Avaa itsensä meille, jotka olemme tulleet saliin; äidit, mummot, tyttäret, miehet, työrajoitteiset, kiireiset, ahdistuneet, eronneet, rakastuneet…
Mutta kun astut saliin, olet sinä. Sinä, jota ohjaajasi kultaisella kämmenellään ohjaa, ymmärtää ja suojelee. On tärkeää, että ohjaajalla on kyky tuntea asiansa niin hyvin, että huomioi salissa olijat kokonaisvaltaisesti. Joogan haasteellisuus kasvaa, mitä enemmän tunnet itseäsi ja kehosi antaa. Siksi onkin äärimmäisen tärkeää tietää, missä teet joogaa ja kenen ohjauksella. Loukkaantumisen vaara on suuri.

Olen käynyt useilla muillakin saleilla, eri ohjaajien tunneilla. Mielenkiinnosta? Kyllä. Ja myös jonkin muun syyn vuoksi. Mutta lähes aina olen saavuttanut siellä hien, treenatun tunteen. Tiedän tehneeni joogaa, mutta en ole tavoittanut sitä kokonaisvaltaista hyvää oloa, mitä joogasta haen. Omassa olohuoneessa, yksin, olisi ollut toisin.
Kuntosalien joogatunneilla olen törmännyt uskomattomiinkin asioihin. Siksi en niissä enää koskaan käy. Asetuin muutama vuosi sitten matolleni, ohjaajan mattoa vastapäätä, rauhoituin ja availin sisintäni, kun joogaohjaajaksi itseään kutsuva naishenkilö esittäytyi ja hengitti alkoholinkatkuista ilmavirtaa päälleni. Kauhistelin. Kauhistelin pitkään, ja vieläkin.
Olen huomioinut, että kuntosalien tarjonnassa on mitä isommissa määrin nykyajan sykkeessä pysymisen vuoksi tarjontana joogaa eri muodoissa. Onhan se trendikästäkin. Ohjaajat ovat yleensä samoja, jotka PT:n roolissa ovat ensin pyöritelleet asiakkaitaan kuntosalin puolella. Eikä siinä mitään, varmasti moni on saanut koulutuksen, jotta vältytään lupaongelmilta. Mutta silti ihmettelen, mitä mahtaa ne neljäkymmentä erilaista naista, joita suurin osa heistä on, haluta siltä tunnilta. Mitä voi olla oletus jooogasta, joka ei vastaa edes niiden naistenlehtien tarinoihin siitä kokonaisvaltaisesta hyvästä olosta mitä joogan tiedetään aiheuttavan.

Miten voi keskittyä suuressa laumassa, jossa suurin osa ei edes osaa hiljentyä, jossa kuntosalilla saatu energia virtaa vielä niin villinä kehossa, ettei rauhoittumisesta tahdo tulla mitään. Tähän en ole saanut vastausta tähän päivään mennessä. Ehkä se joskus minulle selviää. Mutta se on selvää, että suurin osa siinä salissa olevista henkilöistä ei tiedä, mitä jooga parhaimmillaan voi olla.
Jooga on parhaimmillaan pienehkön henkilömäärän intensiivinen ryhmä, joka yhdessä nostattaa energiatason positiiviseksi ja voimaannuttavaksi. Jooga on yhdessä koettuja onnistumisen tunteita, yhdessä koettuja itkuja ja onnenhetkiä. Se yhteys mikä salissa parhaimmillaan virtaa, on sanoinkuvaamattoman kaunista. Ja kaiken keskellä loistaa ohjaaja, joka kokemuksensa ja taitonsa kautta saa aikaan taianomaisen hetken.

Olen huomioinut myös hyväntekeväisyydestä henkivän trendin joissakin joogapaikoissa, niissä voi käydä periaatteella maksa mitä haluat. Parhain tarina kertoo maksuksi tulleen wc-paperia. Hieno ideologia, tietenkin. Mutta wc paperia? Ja 50 ihmistä ahdettuna pieneen saliin, yksi ohjaaja, haasteellisia joogatunteja… Ihmettelen miten loukkaantumisilta on pystytty välttymään näinkin kauan. Miten ohjaaja voi huomioida kaikkien niiden kymmenien ja kymmenien joogien tasot, taidot ja heikkoudet ohjatakseen tuntiaan taidokkaasti kehon hyvinvointia palvellen? Tai miten sen intensiivisen yhteyden tunteen voi kokea, jos oman maton vieressä pelkää kokoajan toisen vierustoverin jalan eksyvän naamaasi ja toisen vierusjoogin käden korvaasi? En unissanikaan usko, että mitenkään. Mahdoton tehtävä, sanoisi elokuvien Tom Cruisekin.

Maksan itse mielelläni tunneistani enemmän. Haluan joogatunneiltani sitä samaa laatua, mitä aamukahvissanikin on. Emboa vien vaikka bonuksena, mutta ohjaajaani on saatava kunnon korvaus siitä, että on kouluttautunut, ja kouluttautuu lisää, meitä varten. Meitä suojellakseen, opastaakseen, innoittaakseen. Koko sydämellään. Itseään jalustalle nostamatta. Jooga on parhaimmillaan aurinkoinen ohjaaja ja merenpinnanlailla sädehtivät tyytyväiset joogit.
Mitä se kesä olisikaan siis ilman sitä aurinkoa?

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla