Nyt kolmas silmä tarkkana!

On ollut  hiljaista, mitään ei ole tullut ulos, ei ole ollut oikein mitään kirjoitettavaa. On ollut pakko pysähtyä, märehtiä omia ajatuksia sekä käpertyä omaan maailmaan. Menneeseen vuoteen riitti kyllä pieniä nautinnon hetkiäkin, mutta päällimmäisenä mielessä on ne taistellut hetket. Yleensähän mieli tuppaa muistamaan aina kaiken pahemman hyvyyden sijaan, mikä sinällään on aika pöljää. Kuitenkin niistä hyvistä asioista ne ihanat muistot rakentuu. Mutta on  mulla ollut myös hetkiä, jolloin pienen ajanjakson jopa ajattelin etten kertakaikkiaan selviä, mutta näin oli vain sekunnin ajan, sillä tähän naiseen ei kuulu synkkyys. Asiat kuitenkin loksahtelivat paikoilleen niinkuin niillä on tapana ja pian oltiinkin jo syksyssä. Jotenkin sitten tän vihaihteikkaan, ylä ja alamäkisen vuoden jälkeen alkoi treenikipinäkin hiipumaan sitä mukaa kun loppuvuotta asteltiin. Oma jaksaminen oli niin vaakalaudalla, että haaveissa oli vain tuleva Joulun jälkeinen loma ja päivittäin huomasin käpertyväni taas päiväunille.. Lamaannus, väsymys, laiskuus ja täydellinen kuntosaliällötys oli nilkkavammautumisen jälkeen lopulta listinyt mut makaamaan sohvalla sen sijaan, että olisin irrottautunut olotilastani ja suunnannut tekemään treenin. Joogamatolle sentään jaksoin laskeutua. Se olikin tietenkin helppoa kun ei tarvinnut liikahtaa kotioven ulkopuolelle. Tulin siis huomanneeksi, että jos hymyilyllä on rajansa, niin on myös jaksamisellakin. Olin fyysisesti aivan loppuunajettu ja itseänikin harmitti oma kiukutteluni. Sisäinen hehku oli aika himmeä.

Urheilu ja liikkuminen, hien pintaan nouseminen ja hengästyminen auttavat monesti purkamaan tunteita – suruja sekä negaatioita. Siitä olen monesti jo kirjoittanutkin. Mietin tuossa muutama viikko sitten vetämättömässä olotilassani, että mitä tämä mun kehoni oikeasti kaipaa ja mikä on se, mikä huutaa sisältä tuskaisaa huutoaan ja minkälaisiin asentoihin se kehoani ohjaa. Eittämättä enemmän ja vähemmän ajatukset oli joogassa – kaipasin kroppaa huoltavia venyttäviä ja avaavia asanoita. Taas ne tutut tunnelukot! Alaselässä juili taas erilaisia signaaleita antaen, niska-hartialihakset tuntuivat kireiltä, rintaranka oli tukossa eikä hengitys kulkenut yhtään niin helposti kuin sen kuuluisi kulkea. Kehooni oli pesiytynyt taas lukkoja; oli nilkkavamma, oli kiireiset ja raskaat työpäivät, oli ikävä ja tulevan muuton pre-stressi. Piti siivota, sortteerata ja kantaa painavia kasseja. Potilaitakin oli jostain syystä sairaalassa yltäkylläisesti ja töissä ei tuntunut aina omat kädet eikä jalatkaan riittävän. Keho lukkiutui kuin salpalukko yksi salpa toisensa perään ja mieli estyi virtaamasta vapaasti. Ei ollut mitään olotilan euforiaa enkä ollut mitenkään balanssissa. Olin vaan niin väsynyt ja ulkonakin jatkui se hiton pimeys.

”Tunnen eläväni kun kehoni aukeaa ja toimii”

Jos multa kysyttäisiin nyt mitä kaipasin eniten rajallisen nilkanparannus operaationi aikana, olisi se jooga. Kaikista lajeista ja liikuntamuodoista kaipasin joogaa eniten. Ja mietin, että miksi? Siksi, että jooga saa iloiseksi, se saa aukeamaan  niistä lukoista ja unohtamaan huolet, se saa mut muistamaan oman tärkeyteni kaiken muun häiritsevän elämänmenon keskellä, se saa mut pysähtymään ja asettamaan itseni ja hyvinvointini muiden edelle, olemaan läsnä; siinä hetkessä. Samalla jooga huoltaa kireää kroppaa, tankkaa siihen energiaa ja saa mut vastaanottavaisemmaksi kaikelle hyvyydelle. Pienet ja mitättömät asiat, jotka päivääni täyttävät asettuvat kuin itsekseen omille niille kuuluville arvoasteikoilleen. Tunnen eläväni kun kehoni aukeaa ja toimii. Sen jooga tekee. Se laittaa väkisinkin kuulostelemaan ja tutkimaan itseään; omia tarpeitaan ja olemassaoloaan.

Nyt alkaneen uudenvuoden ensimmäisinä päivinä olen pyöritellyt mielessäni mennyttä vuotta, itkenyt koko vuoden ahdistuksia ulos itsestäni, antanut kyynelten tulla vapaana virtana puhdistaen. Uusi vuosi oli koko syksyn ajan joku kaukana siintävä uuden ajanjakson alku johon tähtäsin. Ja loppumetreillä kaaduin kuin kompuroiva aitajuoksija viimeisellä esteellään.. Kulunut vuosi oli kertakaikkisen rankka, mutta piti sisällään myös omaa sisäistä kasvua: opin luopumaan pakosta, opin kuuntelemaan itseäni, opin ottamaan läheiseni huomioon, pitämään arvokkaana sitä mitä yleensä pidetään itsestään selvyytenä, opin ajattelemaan monesta asiasta toisin, avartamaan näkökantojani, opin tietämään miten suru hallitsee ja miten se saa kehon sekaisin. Opin käsittelemään tunteitani, lajittelemaan ja prosessoimaan, opin, että mikään ei ole varmaa eikä ennalta voi tietää mitä lopulta tapahtuu. Opin ymmärtämään ravinnon merkitystä kehoni vahvistamiseksi ja myös oman rajallisuuteni kyetä hallitsemaan kaikkea. Kaiken kaikkiaan oman itsensä tunteminen ja kuunteleminen osoittautui parhaaksi keinoksi selviytyä. Koskaan ei ole myöhäistä opetella tätä taitoa – rauhoittuminen, pysähtyminen kiireen ja kaaoksen keskellä, asioiden huomioiminen ja huomioonottaminen, pienien elämänilojen havainnointi ja niiden vaikutusten ymmärtäminen omaan olotilaani auttoivat eteenpäin.

”Kiitollisuuttani elämälle en missään vaiheessa ole menettänyt, en kertakaikkiaan ole ihminen joka katkeroituu, joka näkisi vain pimeyden edessään ja jumittuisi siihen”

Liikunnan osuutta en myöskään voi väheksyä, enkä myöskään siis ravinnon – ilman joogaa, ja myös kuntosalitreeniä, olisin tuskin saanut kehoani toimimaan hajoamatta enempää läpi koko vuoden. Ja kehonhuoltokuuri oli parasta mitä ravintotiede koskaan voi itselleni antaa. Liikunnan osuus kuitenkin oli oma pakokeinoni, joogamatolle heittäytyminen pikamatka pois siitä kurjuudesta mitä elämä oli juuri nyt eteeni laittanut. Omien ajatusten kuunteleminen, jäsentäminen ja ymmärtäminen purkautui puhdistaen: vihan ja katkeruuden tunteet virtasivat hikikarpaloina pois kehosta ja mielestä. Joogan tai kuntosalitreenin jälkeen oli hyvä olla ja päivä näytti taas kirkkaammalta. Kiitollisuuttani elämälle en missään vaiheessa ole menettänyt, en kertakaikkiaan ole ihminen joka katkeroituu, joka näkisi vain pimeyden edessään ja jumittuisi siihen. En ole ihminen joka velloo vihatunteissaan tai jää suruunsa makaamaan. Elämä jatkuu, elämä on lahja ja olemmehan täällä nauttimassa sekä luomassa omaa tarinaamme. Oman sisäisen hehkun ei kannata antaa himmetä, elämällä on kuitenkin aina enemmän annettavaa kuin otettavaa.

Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että tänään soitan kuntosalille ja irtisanon jäsenyyteni. Se ei tunnu nyt palvelevan omia tarkoituksiani tai antavan minulle sitä, mitä liikunnan pitäisi. Keskityn siihen, minkä tiedän jo ennestään olevan itselleni hyväksi. Tänään lähden studiolle oman suunnannäyttäjäni Joannan yin tunnille, ostin myös kotiharjoituksiani varten bolsterin, sen putkimaisen tyynyn, jolla saan tehostettua omaa harjoitustani ja syvennettyä asanoitani. Uuden asunnon lattialämmityskin tuli kuin tilauksesta myös omiin tarkoituksiini – tosin se nyt lämmittää mukavasti myös kaikkien perheenjäsenten varpaita kun ulkona paukkuu pakkanen 20 asteessa. Tänään ei mikään tunnu enää niin kurjalta, mulla on villahousut lämmikkeenä ja uusi ihana koti, missä on hyvä henki.

Intuitio, tiedättekö se kolmas silmä? Se kuudes aisti, se sanaton, ei looginen eikä tiedostettu tapa ajatella, se joka meillä kaikilla on. Se on se hengissä säilymisen turvaaja ja aisteihimme liitoksissa oleva ”sydämen ääni” – joka ohjaa meitä eteenpäin ja jota meidän kaikkien kannattaisi kuunnella. Tätä kolmatta silmää, kuudennetta aistiani,  opettelin käyttämään. Välillä parhaan vastauksen mieltä vaivaaviin asioihin saa vain olemalla hiljaa, aina ei tarvita edes juttukaveria asioiden ratkeamiseksi. Varmasti joku haluaa nyt epäillä, arvostella ja kyseenalaistaa, mutta uskoakseni jokainen meistä omaa jonkinlaisen kuudennen aistin, intuition, joka ohjailee tekemisiämme ja valintojamme tiedostamattamme. Pitää vain oppia peilaamaan tarpeitaan olemassaolevaan ja katselemaan maailmaa vähän laajemmin sen kolmannen silmänsä kautta. Ratkaisut ei välttämättä aina ole niitä helpoimpia tai pienimpiä, mutta varmasti ne ovat yksinkertaisimpia kuin oletammekaan.

Ihanaa alkanutta Uutta Vuotta kaikille, muista että olet tärkeä – ALOHA!

Love, K.

http://himahappiness.com/

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

3 vastausta artikkeliin ”Nyt kolmas silmä tarkkana!”

  • Hyvä Kamilla, oon niin samaa mieltä Yogasta ja ravinnosta, ne vaan toimii. Sali joskus mut harvoin. Ainut mistä oon erimieltä oon teidän lattia lämmityksestä. Mun sukat suli jalkapohjiin kiinni ja rasvapaloi vatsasta enemmän ku lenkillä. Hyvähän sun on olla ku rasvaprosentti on nolla :D Tsemppiä

    • Ehkä tämä vaan on asia joka pitää itse kokea ja elää.. Kaikki kehoa ja mieltä ravitsevat keinot on aina parasta mitä voi itselleen antaa!

      • Ja mun lattialämmitys on asia mikä hivelee mun nautinnonnystyröitäni, ymmärrän toki, että se on joillekin vähän liian hot ;) ps. Olen säätänyt pienemmälle, totuttelen ja onhan mulla villasukkia!

Kommentointi on suljettu.