Olemisen keveys ja karamellipussi

Mä ajattelin kirjoittaa tänään jotain ihanaa ja makeaa, jotain mistä tulen hyvälle tuulelle ja mitä ajatus tekstiin tuo, sillä tänään on kulunut jo yli vuosi siitä kammottavasta päivästä jona menetin äitini, vahvan siteeni lapsuuteeni sekä yhden vankoista tukijoistani.

Olen taas re-loadannut niitä viimeisiä keskusteluja, tapahtumia sekä sanomisiamme äitivainaani kanssa, ajatellut paljon, ehkä liikaakin, miettinyt näin jälkikäteen tiettyjen keskusteluaiheiden viitanneen siihen, että hän tulee poistumaan pysyvästi, ollut jokseenkin myös kiukkuinen ja pettynytkin itseeni etten tajunnut. Tajunnut, että äiti oli väsynyt, tajunnut, että kaikki ei ollut hyvin, tajunnut, että tässä valmisteltiin ikuista lähtöä. Miettinyt pääni puhki, että olisiko pitänyt ymmärtää ja tehdä jotain toisin. Toisaalta, vaikka olisin tehnytkin, ei lopputulos olisi muuttunut siitä miksikään – se on fakta. Ja tässä sitä nyt ollaan; ihan ehjänä, vahvana ja pärjäävänä. Elämä hymyilyttää ja kesäkin on pian täällä.

Jokavuotinen kalenterin hankinta on omalla tavallaan jännä juttu – sen sivut loistaa tyhjyyttään ja edessäsi on kokonaisen tulevan vuoden tyhjyys, arvaamattomuus ja seikkailu. Tänä vuonna mulla ei ollut valmiina kalenteria kun vuosi vaihtui. Itseasiassa koko viime vuosi meni melkolailla kalenteria tuijottelematta, hyvä kun löysin tieni töihin aina oikeaan aikaan ja muistin levätä vapaapäivinä. Tänä vuonna kalenteri kuitenkin löysi mieheni kautta luokseni ja jotain sinne on jo ajanhallinnallisesti asetettukin.
Päivien organisointia helpottaa kalenterin käyttö, mutta toisaalta tulin miettineeksi, onko mitään järkeä täyttää kalenteri pienillä merkinnöillä tuntitarkasti. Miksi vangita olemassaoloaan arkisten askareiden ja menojen merkinnöillä? Tulen jotenkin ahdistuneeksi kalenterin liiallisesta täyttämisestä ja vapaudenriiston tunteesta.
Siivotessani äitini tavaroita, löysin kasan hänen vanhoja kalentereitaan. En tuntenut oloani syylliseksi avatessani niiden kansia ja matkatessani aikajanalla taaksepäin; jopa 18 vuotta taaksepäin. Aikaan jolloin merkinnöissä näkyi äitini kirjaus raskaaksi tulemisestani ja siitä ilosta mikä siinä tekstissä huokui, tai aikaan, jolloin olin itsepäisenä matkannut Espanjaan viettämään villiä ja vapaata elämääni – enkä todellakaan aina välttynyt huolestuttamasta häntä.

Tietyt merkinnät löytyy omankin kalenterini sivuilta: hääpäivä, pojan ja miehen syntymäpäivät sydämillä koristettuna, vähän niinkuin nostattamaan rakkaudellisen juhlapäivän merkitystä vieläkin arvostetumpaan tasoonsa, kummityttöjen ja ystävien synttärit, sekä muut läheisten juhlapäivät tietenkin. Vaikka Facebook muistuttaa kavereiden ikääntymisestä, on mulla omien suosikkien juhlat tänäkin vuonna merkittynä pinkkien kansien välissä.

”Muistuttelen aika-ajoin itselleni, että elämä on tässä ja nyt”

Ajanhallintahan on asia, jonka jokainen meistä omalla tavallaan hallitsee tai pyrkii hallitsemaan – tai on niitäkin jotka ei hallitse. Ikuinen kiire ja kokoaikainen kellon vahtiminen ei ole oma juttuni. Elin joskus aikaa,  jolloin minuutinkin poikkeama ravisutti koko päivän aikataulua, mutta nykyään olen siirtänyt elämääni pienemmälle vaihteelle. Olen tunnetusti ollut työnarkomaani, miksi, moni kysyisi, mutta en oikeasti osaa antaa yhtä vastausta. Siksi kai, että hoitoalalla on jonkun jäätävä tekemän työt kun sairastapausten vuoksi henkilömäärään tulee potilasturvallisuutta uhkaava aukko, siksi, että joskus rahan tarve on ollut nautintoa suurempi asia tai siksi, että tykkään työstäni. Nyt olen kuitenkin jalkauttanut sen aiemmin opetellun ei -sanan käytön elämääni ja huomaan, että sillä on ollut suuri merkitys oman uuden vaihteen löytämisessä. Elämä on liian lyhyt kieltää itseltään ne hetket, jolloin keho ja mieli sanoo ”pysähdy ja lepää”. Meillä mahtuu päivään, kuukauteen ja koko vuoteen paljon aikaa, jonka voi viettää nautinnollisesti. Miksi siis kiirehtiä? Miksi ajaa itsensä loppuun? Katselen itse mieluummin puhtaita valkoisia kalenterin sivujani tietäen, että mulla on ruhtinaallisesti aikaa – ihan vaikka vaan olla ja ihmetellä.

Olen siis harjoittanut pysähtymistä, luottanut kehoni merkkeihin ja antanut itseni taas olla. Keskittynyt valmistamaan sellaista ravintoa, joka tekee minulle hyvää, juonut silloin tällöin lasin kuohuvaa ja käynyt tanssimassa yöelämässä. Ihan vaan, koska tämä kaikki on itselleni niin tärkeää. Muistuttelen aika-ajoin itselleni, että elämä on tässä ja nyt.

Taannoin mietin myös opittuja sekä tarkoitusperäisiä ilmentymiä, joita taakse jäänyt vuosi eteeni kantoi. Jos jotain hyvää kykenen nyt viime vuoden painajaismaisesta ajanjaksosta löytämään, on se nimenomaan se pysähtyminen. Olen pysähtynyt tälle elämän pysäkille omaan aikaani, aikaani perheeni kanssa, aikaani keinutella itseäni musiikin rytmissä, aikaani rauhoittua joogamatolle omaan sisäiseen vuoropuheluuni, aikaani tenniskentällä mieheni kanssa palloa lyöden, aikaani puunata ikääntyviä kasvojani peilin edessä, aikaani lukea, aikaani lähteä metsään kävelemään, aikaani löhötä sohvalla.. Tälle elämäni pysäkille ei enää pysähdy tyytymättömyys. Se linja ajetaan nyt kaukana omasta määränpäästäni.

Eilen joogasta tullessani tulin miettineeksi, että aiemmin nuorempana, oli tärkeää saada viettää vapaapäivät viikonloppuisin juhlimisen merkeissä ja jos työvuorot osuivat samaan aikaan, oli harmitus suuri. Nykyään viikonpäivillä ei ole mitään väliä, sillä urheilla ja huolehtia itsestään voi milloin tahansa. Iän karttuessa vain sen olemassaololla on merkitystä. Eiliseen vapaapäivääni kuului aviomieheni kanssa pelattu tennistunti, olohuoneen lattialla tehty lihasvoimaharjoitus, päiväunet ja kirsikkana kakun päällä puolentoista tunnin yin jooga. Tämän hetkinen oloni on hurmiollinen ja tunnen oloni onnekkaaksi saadessani käyttää vapaapäivieni ajan niinkuin haluan.

Ja tietenkin eksyin jälleen uuteen haasteeseen vähän puolivahingossa ja olen nyt sitoutunut tekemään neljän viikon aikana testiryhmälle käsikirjoitetun voimaharjoitteen sekä optimaalisella rasvanpolttosykkeelläni tekemään kolme kestävyysharjoitusta viikossa. Määrällisestihän tämä ei mitään huippusuorittamista ole, mutta koska samaan aikaan syön Fitlinen CC-Cell kapseleita, jotka tehostavat elimistöni toimintaa verenkierrollisesti sekä aineenvaihdunnallisesti, on tämä kokeilun arvoista. Eikä liikunnan harrastaminen koskaan ole ainakaan itselleni ollut turhaa. Sillä, tuleeko omassa kehossani näkymään ulospäin minkäänlaista muutosta (mitä epäilen), ei sinällään ole mitään väliä. Tosiasiassa kuitenkin täsmennetyt voimaharjoitteet eri kehojeni kohtiin tuovat lisää voimaa sekä kestävyyttä lihaksiini ja se on mielestäni nyt tärkeämpää. Ikääntyvä keho tarvitsee voimaa jaksaakseen.

Tänään tuli jostain vastaan taas ajatus armollisuudesta. En voi olla miettimättä sitä, miten suuren hyveen ihminen armollisuudesta itselleen saa. Soisin sen tunteen meille kaikille. Miksi yleensäkään olla itselleen niin armoton? Mitä siitä hyötyy, jos itseään sättii pienistä mitättömistä asioista, jotka elämään eittämättä kuuluu? Miksi arvostella itseään armottomasti vaikka tietää yrittäneensä parhaansa tai antaneensa koko sielunsa pyrkiessään ja matkatessaan kohti jotain itselleen tärkeää? Aina voi korjata tilanteen, startata seuraavana päivänä uudelleen tai siirtää tehtävää viikolla eteenpäin sellaiseen aikaan kun itse on valmiimpi. Joskus pienillä sanoilla on suuri merkitys ja niillä omien pikku erheiden lääkitseminen on helpompaa: anteeksi, erehdyin, tein mokan, olin ajattelematon, yritin parhaani, olen tällainen ja sen pitää riittää. Antamalla itselleen anteeksi aukeaa aivan uudenlainen sivu omassa viihtyvyystasossa.

Tänään olen armollisesti kuunnellut omia tarpeitani, ostanut jättipussin karamelleja, tuhlannut kauneudenhoitotuotteisiin ja juonut lasin shampanjaa. Tänään tein sitä mitä tarvitsin – hömpötin kaupungilla ystävien seurassa ja nauroin.

On mukavaa olla tässä juuri tällaisena kuin olen. Pelottavasti tyhjenevä karamellipussikaan ei just nyt jaksa mietityttää. Mietitään sitä sitten vaikka huomenna ja urheillaan vähän extraa.

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla