Päästä irti vaikka sattuu

On jokaisesta itsestään kiinni, miten negatiiviset tunteet kuten suru ja pettymys tai muut kokemamme vääryydet käsitellään, mutta päämääränä lähes kaikille meille on saada heittää se sen hetken taakka harteiltaan ja kulkea kevyemmin eteenpäin. Itselleni kaikki omaan repertuaariin kuuluva liikunta sekä kirjoittaminen ovat keinoja keventää lastia. Kirjoittamisen kautta käsittelen oman kuormani ja tiedostan, että irti päästäminen on edellytys eteenpäin kulkemiseeni. Päästän irti niistä mieltäni vaivaavista tunteista, jotka olemassaolollaan vain pilaisivat elämän tarjoaman kauneuden. Urheilemalla ajatukset siirtyvät taka-alalle ja kehokin saa muuta tehtävää. Liikuntasuoritteen jälkeen en ole koskaan ollut muuta kuin iloinen.

Meillä on pakonomaisia ja riippuvaisia mieltämme ohjaavia voimia ja parhaiten näistä tunnemme pelon sekä tuskan. Niiden aktivoituessa teemme mitä tahansa, jotta välttyisimme niiden tuomilta heikentäviltä ja epämiellyttäviltä tuntemuksilta.
Ihminen kaipaa luotaisesti pieniä helpotuksen hetkiä tuskaisessa olossaan, pelosta puhumattakaan. Mieli on hallitsemattomasti kiinni menneissä tapahtumissa, pyörittelemme jos-vaihtoehtoja, muisti tuottaa mielikuvia ja ajoittain unelmoimme kyvystämme kontrolloida tulevaisuutta, jottemme kokisi enää tätä minuuttamme heikentävää tunneryöppyä.

Luopuminen ja irti päästäminen ovat itselleni tulleet viimeisen puolentoista vuoden aikana tutuksi. Te lukijatkin tiedätte sen. Välillä mietin, että jos se sanonta, missä ihmiselle annetaan vain sen verran painolastia kuin se jaksaa kantaa, on totta, niin siinä tapauksessa olen melko vahva. Saatanhan ollakin voimakas, fyysisestikin pienessä varressani on voimaa enemmän kuin ensisilmäyksellä uskoisi, mutta tässä kontekstissa voimalla viittaan henkiseen vahvuuteen. Tosin viikko sitten lattialla koirani vierellä maatessani olin heikko, tyhjä ja loppuun imetty ihmiskasa. Kaikki voimani valuivat kyynelten mukana lätäköksi lattialle.

Eksyksissä ollessaan on noustava ja löydettävä tie, joka johtaa eteenpäin. Olen etsinyt tämän tien nyt kolme kertaa. Viimeaikojen vastoinkäymisten johdosta olen löytänyt myös sisuksistani uskomattomia voimavaroja, joiden avulla olen rämpinyt ja ryöminyt eteenpäin sekä lopulta seisonut omilla jaloillani. Hetkittäin vain makailin paikoillani kuin transsissa: ajatus seisoi, kurkussa oleva pala ei liikkunut suuntaan eikä toiseen, eikä ruumiinjäseneni ottaneet käskyjä vastaan. Totesin, että pohjalla on käytävä, ja syvälläkin, jotta voi nousta entistä ehompana.

Se, että luopumiseen omalla kohdallani on liittynyt kuolemia, niitä kertakaikkisen lopullisia menettämisiä, ei tarkoita sitä, ettenkö olisi luopunut monesta muustakin asiasta matkani aikana. Luopuminen on ajoittain ollut oman jaksamiseni sekä eteenpäinkulkemiseni ydin ja siksi olen karsinut elämästäni sellaisiakin asioita pois, joiden en aiemmin edes tajunnut estävän hyvinvointiani tai ainakaan edesauttavan sitä. Arkiseen eloon liittyy aina tulemisisia ja menemisiä – vanhasta pitää luopua, jotta tilalle voi tulla uutta. Luopuminen on siis hyvinkin perusteltua silloin, kun jonkun toisen mahdollisuuden on tarkoitettu nousta estraadille. Olen oppinut päästämään irti katkeruudesta sekä kontrolloinnista.

Tänä aamuna heräsin jälleen tyhjyyteen. Ei kuulunut totuttuja tassujen tapsutuksia, ei tullut kukaan häntä heiluen tervehtimään ja nuolemaan kasvojasi märäksi. Uskollinen koiramme on poissa ja se sattuu ihan vietävästi. Viimeisenä omistajan rakkaudenosoituksena päästimme koiramme kuitenkin lähtemään. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä omia tarpeitamme ei missään tapauksessa palvele sairaan ja kipeän koiran kärsimys. Vaihtoehtona oli vain ja ainoastaan päästää irti vaikka sydän särkyi.

Luopuminen on ollut tällä kertaa erilainen ja kova paikka – koskettaa niin erilaisella tavalla kun ihmisenä joutuu arvelemaan tai lukemaan eläimen käyttäytymistä etsiäkseen vastauksia eikä asiasta pysty keskustelemaan asianomaisen kanssa. Itsekkyys ei palvele ketään, vähiten lemmikkiä, joka ei osaa sanoin kertoa olevansa kipeä ja joka viimeisillä voimillaan esittää laumassamme urheaa, jottei joutuisi siitä karkoitetuksi. Reilut 12 vuotta sitten koiramme tuli meille opettamaan miten rakastetaan estoitta ja täysillä. Opettamaan meille miten hellyyden osoituksilla ja yhteenkuuluvuudella saamme toisemme nivoutumaan entistä tiiviimmin yhteen, perheeksi. Opettamaan meille hyvyyttä ja todellista uskoutumista. Karvaista kauneutta sekä vastuuntuntoa.

Välillä tekee mieli huutaa. Tekee mieli käpertyä itseensä, itkeä ja ravistella vihaisena maailmaa. Se on myös minun keinoni purkaa sisäistä tuskaani. Koiranomistajan tulee tietää koiran ottaessaan, että se todennäköisesti lähtee tästä elämästä ennen kuin omistajansa. Tätä minulle painotettiin puolisoni suulla sekä ystäväni eteeni luetuksi annetun pakinan muodossa. En osannut kuvitella, enkä halunnut muistaakaan tätä totuutta, mutta tähän tosiasiaan sitten lopulta kompastuin sydän särkyen.

Luopuminen ja irtipäästäminen jostain; ihmisestä tai asiasta, tekee usein todella kipeää. Tulee aikoja, jolloin muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole. Luopumisen tuskaan tehoaa ainoastaan irtipäästäminen ja irtipäästäminenhän vaatii luonnollisestikin tahdonvoimaa, joka taasen on aggression positiivinen näkökulma. Vaatii tahdonvoimaa kulkiessamme jotain uutta kohti – mikä se sitten onkin. Itselläni taistelu jatkuu yhä; etenen rohkeasti, peloistani huolimatta, ja totuttelen. En kuitenkaan kontrolloi omaa surutyötäni, vaan annan itselleni aikaa – jokainen saa surra tavallaan ja oman aikataulunsa mukaan.

Tahdonvoima, mikä meissä kaikissa elää, vaikuttaa suoraan kaikkeen päivittäiseen eloomme – siivoatko tänään, lähdetkö lenkille, syötkö kaapin hyllyllä vaanivan suklaapatukan vai otatko mieluummin vesimelonin ja viipaloit sen, valitsetko turhasta negatiivisuudesta irti päästämisen ja valitset aurinkoisemman elinympäristön sekä eteesi annetun ilon. Annatko ajatustesi kulkea omalla vauhdillaan vai annatko niille valmiin suunnan pitämällä kiinni kontrolloinnista, vaalimalla perfektionistisia pakkotoistoja. Vai piiskaatko itseäsi kokoajan olemaan parempi? Olen itsessäni huomioinut, että jatkuva täydellisyyteen pyrkimisen kontrolli syö ainakin omaa irtipäästämistäni. On hyvä antaa itsensä soljua eteenpäin ilman aikatavoitteita.

Irtipäästäminen omasta kontrolloinnista ja heittäytyminen tulevaisuuteen tukevat omaa kehitystäni ja auttavat jaksamaan. On ihan ok itkeä kun itkettää ja vielä ookoompi on vetäytyä pois tilanteista, joissa tuntee olonsa epämiellyttäväksi. Irtipäästäminen jatkuvasta tyytymättömyyden tunteesta on parasta mitä itselleen voi antaa pystyäkseen nauttimaan elämän ihanuuksista. Kyyninen tai katkera en halua missään elämäni vaiheessa olla, joten luotan yhä vahvemmin siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Ikävä pitää vielä meidät tarrautuneena muistoissa sekä totutussa, joku kaunis päivä päästämme tästäkin irti. Pitää ensin totutella nykyiseen.

Jokin aika sitten kerroin, miten salilla käyminen tuntui kaikelta muulta kuin omalta jutultani – nyt sitten tämä luopuminen ja sen aiheuttamien pakonomaisten ajatusten työstäminen sekä irtipäästäminen itseäni tukahduttavista pakoista, ajoivat minut jälleen kuntosalille sopimaan uutta jäsenyyttä. Parempi olisi siis jatkossakin olla sanomatta mitään; ainakin olla käyttämätä sitä ”ei koskaan” painotetta. Näemmä joku ulkoinen voima ajaa itseäni taas suuntaan minne en itse tiedosta haluavani. Näin löysin itseni sitten tuttujen laitteiden parista, rääkkäsin lihaksiani armottomasti, kuin purkaakseni pahan olon pois ja löytääkseni jonkin osa-alueen itsessäni, jossa kipua on enemmän kuin surullisessa sydämessäni. Huomaan liikkeessä ollessani hengittäväni helpommin, paikallaan ollessani tuska vyöryy päälleni. Mielummin siis liikun, hikoilen ja touhotan.

Tänään kirjoitan hyvinkin itsekkäistä syistäni, työstän omaa suruani ja irtipäästämistäni. Kirjoitan koirani muistolle ja olen onnellinen ollessani ihminen, jolle elämä opettaa jatkuvasti jotain uutta.

Meidän koira oli paras koira ❤️

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla