Sinä riität!

Ihminen syntyy kauniina sekä riittävänä ja tämä nykyajan henkimä ajatusmalli riittämättömyydestä kylvää sieluumme tuhoa. Kokoajan pitäisi olla enemmän ja kyetä parempaan, naapurisillasi menee paremmin, työkaverin elämässä potkii onni, kaupan kassalla istuu Miss Suomi ja lehtien kansissa keikistelee mitä kauniimpia ja hoikempia mallikaunottaria. Kaiken lisäksi kaikki muut jaksaa treenata ja hoitaa itseään enemmän. Kokoajan pitäisi olla enemmän enemmän ja enemmän sekä kyetä parempaan ja vieläkin parempaan. Totuus on kuitenkin edessäsi – kukaan ei jarruttele sinua ellet itse seisahdu ja totea olevasi hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olet.

On helppoa sortua siihen ajatukseen, että enempi olisi parempi, mutta tällä ajatusmallilla tuhoamme kyllä myös kaiken ilon siitä, mitä meillä jo on

Aikuisena olossa on kovin mukavaa se, että kykenee aika ajoin, tarvittaessa, asettamaan itsensä oppositioon ja katsomaan tarinaa ulkopuolisena ja seisoa omassa vastarinnassaan näitä ajan henkimiä yllyttimiä vastaan. Onnistua näkemään nämä vääristymät ja asettamaan itsensä toiselle tasolle, sille tasolle, jossa riitän omana itsenäni. Ketään ei palvele iänikuinen vertaaminen muihin. Se toinen on se toinen, et sinä.

Ajoittain eteen tulee tilanteita vielä 4-kymppisenäkin, jossa oma ruumiillistuma tuntuu riittämättömältä. Yleensä nämä negatiiviset aivojen läpi kulkevat tuulahdukset osuvat esteettisiin piirteisiin. Sitten taas toisessa valossa katsottuna näkeekin oman valovoimaisuutensa eikä se samainen ajatus enää olekaan niin murskaava. Omaa riittämättömyytään, niin kuin muitakin asenteitaan sekä ajatusmallejaan, voi työstää siinä missä muitakin taitojaan. Positiivinen psykologia on mainitsemisen arvoinen asia tässäkin kontekstissa.
Nuorien kanssa on toisin. Lapsien kanssa vielä vakavammin. Nämä ikäryhmät ovat niin hauraita negaatioiden turmellukselle. Jos voisin muuttaa maailmaa, täyttäisin jokaisen lapsen mielen positiivisella valolla kantamaan läpi koko elämän ja muistuttamaan syntymälahjastaan olla osa elämää omalla upeudellaan. Omassa lapsuudessani kerättiin paperinukkeja, laulettiin Baccaraa ja kirjoiteltiin laulunsanoja ruutupaperille c-kasettisoitinta pausettaen. Elo oli mielestäni huolettomampaa, ensimmäiset meikkikokeilut toimitettiin mummon kampauspöydän äärellä ripsiväripalettiin sylkemällä sekä sitten sitä väriä siitä harjalla ripsiin hankaamalla ja todellista luksusta oli saada äidin vanhat luomivärit omaan käyttöön vaikkei värinä ollut kuin 70 -luvun sininen tai vihreä. Se oli kuitenkin aitoa ja suuremmoista iloa tuottavaa aikaa. Näin mä ainakin miellän muistoni. Jostain syystä mieleeni nousee hetki, jossa salaa äidin piippausraudalla väänsin ensimmäiset ylöspäin suuntautuvat etutukkakiharani makuuhuoneen nurkkauksessa ja se kauneuden tunne, joka valtasi sieluni katsellessani itseäni siitä kampauspöydän peilistä, tuntui varpaissa asti. Sitten teininä luettiin Suosikkia, keräiltiin julisteita seinille ja pidettiin fanikirjaa liimaamalla ihailemiemme henkilöiden kuvia vihkoon. Silloin riitti, että ranteeseen solmittiin sifonkihuivi ja silmiin piirrettiin kajaalilla tummat viivat – ei tarvinnut sen enempää itseään vertailla. Minä riitin siinä omassa autuaallisessa ihanuudessani.

Minä riitin siinä omassa autuaallisessa ihanuudessani

Tänään mikään ei riitä, ei etutukkakiharat vaikka olisi mihin suuntaan käkerretty, eikä luomivärit, vaikka niidenkin tuotekehittely on yltänyt svääreihin asti. Luullaan, ettei meillä ole riittävästi kaikkea mitä tarvitsemme ja tällä ajatuksella saamme luotua itsellemme tuhoisan illuusion, jossa sitten elämme ajatuksilla ”olen liian vanha” ”en ole tarpeeksi kaunis” ”minulla ei ole merkitystä tässä elämässä” ”työni on merkityksettömämpää kuin naapurin” ”muilla on kaikki paremmin”.

Ja sitten kun jatkamme näiden negaatioiden hokemista, joko mielessämme tai ääneen, saamme itsemme uskomaan siihen, ettemme todellakaan riitä. Tästä seuraava porras on, että se luo hiljalleen meihin kateutta, alemmuudentuntoa, ahneutta ja entistä enemmän negatiivisia tuulahduksia, joka päättyykin sitten lopputulokseen katkeruus. Kuka oikeasti haluaa olla katkera?
Miksi annammekaan itsemme lähteä mukaan näihin negatiivisten itsetuntomme manaajiin?
Miksemme jarruta silloin kun vauhti kiihtyy ja tiedämme törmäävämme seinään?

Olen lukenut viime viikkojen aikana useita lehtiartikkeleita ihmisten pahuudesta. Ihmiset ovat tänään kuin jotenkin valtuutettuja haukkumaan ja arvostelemaan toisiaan avoimesti. Mikä teki meistä toistemme tuomareita? Kaverin tai julkisen elämän sankarien arvostelijoita? Milloin itse seisoit peilin edessä ja mietit, kuka olet ja miten kauniilta näytät ja mihin kaikkeen olet päässytkään? Sinä riität ja niin riittää myös se ihminen, joka juuri lyttäsi kommenteillaan sinun säihkyvän upeutesi.

On helppoa sortua siihen ajatukseen, että enempi olisi parempi, mutta tällä ajatusmallilla tuhoamme kyllä myös kaiken ilon siitä, mitä meillä jo on. Totuus on, ettei onnellisuus tule materian keräämisellä vaan turhasta luopumalla. Riittämällä, olemalla juuri se mikä olet ja keskittymällä siihen. Vähempi on parempi.  Hyvyys voittaa kauneuden. Hyvä palaa hyvälle ja sitä rataa.. Tänään en laittaisi samaa määrää luomiväriä luomiini kuin lapsena laitoin siinä mummon kampauspöydän ääressä, tänään riittää paljon vähempi. Siltikin tunnen olevani riittävä ja ihan ok vaikken Miss Suomi olekaan. Riittää, että olen onnellinen.

Mitäpä jos lähdettäisiin kevättä kohti uudella vaihteella? Katso itseäsi peilistä ja sano itsellesi, että riität. Riität juuri sellaisena, upeana, omana itsenäsi, tekoinesi, virheinesi  ja ajatuksinesi, kuin olet.

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla