Sopeutumisia

Aurinko paistaa ja meillä on vaalit takana. Edessä sopeutumista itse kullakin, mutta politiikasta puhumisen sijaan kevennän omia fiiliksiäni nyt kirjoittamalla mun salilla käyntieni tarkoituksesta, muistoista menneisyydestä ja tietenkin tästä nykypäiväivästä.

Aikoinaan kun oli pakko osallistua yleisurheiluharjoitteluun kuuluvaan punttisalitreeniin, mä vihasin koko hommaa. Laitteet ja tila oli just sitä, mitä voitte 80-luvulla kyhätyllä TUL:n urheiluseuralla olleen. Salissa haisi hiki ja pieru, soutulaitteita oli tasan 2, jalkaprässejä yks ja muita tankoja sekä painoja erilaisissa monumenteissaan sikinsokin siellä täällä.
Mutta kun yleisurheilijan oli kehitettävä lihaskuntoaan muuallakin kuin kentällä, oli näihin inhottaviin urheiluseuran tapaamisiin osallistuttava. Ainoa mitä muistan siitä painajaisesta, oli jalkaprässi. Olin pieneksi tytöksi jaloistani melko vahva.

Omassa rauhassa
Omassa rauhassa

Sittemmin jäi aktiivinen urheilu, siirryin jazz-tanssin, baletin ja show-tanssin pariin, olihan se Flashdancen kulta-aikaa. Ja tietenkin keskityin iänmukaiseen lorvimiseen. Mut 90-luvulla tuli myös salihousujengit ja bodybuilding. Kaikki käveli niissä ällöttävissä sekamelskanvärisissä housuissaan ja ”bodasi”. Menin itsekin taas salille, olihan se sen ajan kovin trendi. Hienoon, isoon ja uuteen saliin meno houkutteli ja siellä kävi ”kaikki muutkin”.

Mitään ohjelmia tai ohjeistusta seuraamatta tein vähän sitä sun tätä, sain kylkeni sillä hienolla uudella kylkilaitteellakin niin kipeäksi, että hengittäminen oli vaikeaa. Muistan keskittyneeni enemmän sosiaalisuuteen kuin treenaamiseen ja sitä rataa.. Ei ollut mun juttu taas ollenkaan. Mieluummin mä hiihdin isoisäni kanssa murtsikkaa halki metsien ja peltojen tai vedin Unskipan jazztossut jalkaan ja leikin sitä Flashdancea.

Viime vuosi teki vasta muutoksen. Oli ihan pakko ihastua, rakastua ja sitoutua salitreeniin – vaihtoehtoja ei ollut. Ärsyttävintä tässä kaikessa oli se sitoutuminen. Kuka keksi nää älyttömät salijäsenyydet?

Mulla kuitenkin repesi 2 vuoden on-off oireilujen jälkeen hamstring ja se operoitiin Joulukuussa -13. Olin alunperin vinyasa joogatunnilla tehnyt silloisen egoni siivin hieman liioitellun asanan itseäni vaurioittaen ja siitä lähtien pakara-reisi alueen kanssa oli ongelmia niin juostessa kuin tennistä pelatessakin. Lukuisina kertoina linkutin tenniskentältä pois ja mieheni ihmetteli kun yritin selittää mistä sattuu. Silloin en vielä tiennyt varsinaista diagnoosia kivulleni.

Lihasvoima, mitä joogasta, tenniksestä ja lenkkeilystä oli vuosien harjoittelulla kertynyt, jäi tietenkin osittain leikkauspöydälle. Olohuoneessa päivittäiset muutaman tunnin kuminauhajumpat ym. nilkkapainoilla tehdyt liikesarjat fysioterapeutin ohjeiden mukaan riitti hetken, mutta ensimmäiset kerrat leikkauksen jälkeen tenniskentällä ja Töölönlahdella lenkkeillen ei antanut armoa. Olin toispuoleinen. Oikea vahva puoleni olikin selkeästi heikompi. Voimaa piti saada, sillä pakara-takareisilihasheikkous kostautui psoas-, piriformis- ja alaselänjumeilla. Tenniskyynärpääkin alkoi vaivaamaan vajavaisen lyöntiliikeradan johdosta. Yksinkertaistettuna asiahan on niin, että mitä paremmat ja laajemmat liikeradat urheilusuorituksessa on, sitä paremman teknisen suorituksen se takaa. Ja jos tekniikka on huono, on tuomionpäivä edessä. Ja mulla se oli sit se kyynärpää.

käsiseisontatreenit
käsiseisontatreenit

Sopetusmisvaihe. Sellaiseksi mä nyt nimitän tätä eroahdistus ja opetteluvaihetta elää päivä kerrallaan ilman äitiä. Sopeutumisvaiheeseen kuuluu suru, vastarinta, uuden opettelu, kiukuttelu, viha maailman epäreiluutta kohtaan ja kuitenkin jonkinlainen uusiutumisen mahdollisuus.

Oon mä ennenkin elänyt sopeutumisvaiheita elämässäni, mutta tämä on kyllä rankin. Kuitenkin ton hamstringin leikkauksen jälkeen joutui myös sopeutumaan omaan invaliidisuuteensa. Potutti erilaiset asiat, olin niin avuton ja se oli jo omana itsenään luonteelleni karmaisevaa. Kun oma aviomies  ja poika joutui sitomaan kengännauhojani ja pukemaan legginssejä jalkaani, vihasin melkein koko maailmaa. Mut onneks vaan pienen hetken. Harmi purkaantui itkulla ja hermoromahdukselta vältyin positiivisuuteni avulla. Mä päätin, et paranen, eheydyn ja otan tästäkin opikseni. Melkoista sopeutumistahan se oli, niinkuin nytkin.

Siitä sopeutumisvaiheesta se sitten syntyi. Mun ja punttisalin uusi taival, uuden opettelu. Eikä salikaan ollut pommisuojaan kyhätty tankojen viidakko, vaan upea, spa-osastot ja uima-altaat omaava kaunis tila. Ei huono salivalinta ollenkaan, itämainen sisustus ja muutama ystäväkin oli saman salin kävijöinä. Lisäonnettomuuksilta vältyttääkseen tilanteelle oli siis tehtävä jotain ja lähtökohtakin oli nyt täysin erilainen jo siltäkin osin, että ikää on nyt runsaasti enemmän, keho entisaikoja vanhempi ja korvien välissäkin jokseemmin enemmän viisautta.  Ja sitäpaitsi nyt mulla oli elämänlaatua parantava target, jota kohti kulkea.

Jalkaprässissä nousee yleisurheiluaikoihin verraten höyhenenkevyet painomäärät, mutta kuntoutumisen ilosta ja himosta sillä ei ole mitään väliä. Takaraivossa kolkuttaa myös se muisto niistä reisistä, jotka mulla kilpaurheiluaikana kehittyi, enkä sellaisia enää tavoittele. Kehonmuokkaus on nyt saanut ihan omanlaisensa sfäärit hyvinvoinnin, eheytymisen ja kehontuntemuksen kautta. Egostaan irtaantuessaan huomaa, että vähempi voikin olla enemmän – ihan koko elämänpolulla.

Oon nyt kuitenkin erityisen ihastunut jalkatreeniin. Kaikki, millä saan parannettua lihashallintaa mun operaation aiheuttamaan jälkitilaan, on MUST TO DO -juttu ja loput pelkkää bonusta ikääntyvän naisen jaloille.

Ikääntyvän naisen on kohdattava kaikkien muidenkin kropan muutosten lisäksi myös se ikävä totuus, että rasvapitoisuus vähenee, iho ohenee ja se valitettavasti näkyy ensimmäiseksi jaloissa sekä kasvoissa. Näinollen jalka-peppu treenistä saa mieltä hivelevästi myös apua tähän ongelmaan. Kun lihasmassa kasvaa, saa siinä kyytiä löysä nahka. Lisäksi Arcan oil ja muut luonnontuotteet pitää ihon kimmoisena ja jalkatreeni rypyt sileinä. Kasvoihin tehostan hymyilyllä.

2 joogahörhöä salilla
2 joogahörhöä salilla

Mulla on salilla yks selkeä lempilaite ja se on se Smith. Siinä pystyn hakemaan etureisiini sekä muotoa että voimaa. Tässä vaiheessa on ehkä oleellista kertoa, etten ole oppinut sali-slangia, enkä haluakaan – puhun mielelläni kuin typerys ja olen myöskin laitetyperys siellä treenatessani. Joku täällä blogissa kuvailikin hauskasti kuvainnollistaen näitä salillakävijätyyppejä ja ylpeänä tunnustan olevani se joogahörhö niissä hienoissa kuvioiduissa pantseissäni. Joskus ihan nolottaa olla ne salihanskatkin käsissä, mutta  käsipainoja nostellessa on pakko eli saatatte nähdä mut jopa hetkittäin sellasena salimisuna, jos ne hanskat mut siihen kategoriaan nostaa.

Ja miksi Smith? Jalkaprässissä alaselkään kohdistuu mulla liikaa painetta. Saattaa olla, että joku traineri voisi jotain mun tyylilleni tehdä parantaakseen sen ongelman, mutta koska mulla ei ole traineria ja tiedostan itse sen tosiasian, että olen myös sieltä selästäni operaation vuoksi ongelma-altis, luotan vaistooni ja käytän Smithiä. Voimathan tässä luonnollisestikin kasvaa ja painoja pitää pikkasen lisätä, joten onnettomuuden riskikin kasvaa. Ja koska mä pyrin olemaan hellä kropalleni ja nykyään armollisesti myös kuuntelemaan sitä, oon kokemuksesta todennut tän siis istuvan mun treeniini ja aion jatkaa toistaiseksi ainakin nyt näin. Smithillä voi tehdä myös yhden jalan nostot keskittyneesti ja halliten, joten saan sillä yhdellä vempaimella tätä toispuoleisuuttanikin tasoitettua. Mulla ei ole mitään tarvetta käyttää kaikkia laitteita, vaikka samalla rahalla saisinkin. Yritän vain hoitaa hyvinvointiani viisaasti ja ahnehtimatta.

Säkkipainot, fitnesspallot, fustrakepit, kuntopyörä, crosstrainer, jumppa-alustat.. Ne on myös mun salitreeniin kuuluvat osaset. Ja onhan siellä seiniä, joiden edessä voi tehdä ne käsiseisontanostotkin ja puolapuut, joista saa ihanat koulun jumppasalimuistot aikaan. Musiikin suhteen mulla ois kyllä toiveita, mutta ehkä on liikaa vaadittua saada kaikkea toivomaansa läpi. Saleilla tuntuu olevan ihan omat musagendrensä. Omaan iPhoneen on ladattu kyllä laadukasta musiikkia ja napit saa korville niin halutessaan, saunassa saa kunnon löylyt, lauteilla on tarpeeksi tilaa ja kylmäallaskin lähes aina tyhjänä mua odottamassa.

Yhtä kaikki, puolisen vuotta meni tässä sali-sopeutumisessa. Se miten kauan nyt menee jää nähtäväksi, mutta ainakin tää jäsenyys tonne salille helpottaa tästä toisesta sopeutumisesta aiheutuvaan tunnemyrskyyn. Käyttöaste on suhteessa hintaan kattava, kertoja per viikko tulee keskiarvollisesti noin 4.

Rakkaus on ehkä liian vahva sana kuvaamaan tätä tunnetta minkä sieltä saan, mutta oon mä alkanut tosissani tykkäämään salilla käymisestä. Ja miksen ois? Nyt mun leikatun puolen lihasvoimat on reilussa puolessa vuodessa kehittyneet jättiläisen harppauksin, tenniksessä liikkeelle lähdöt on nopeutuneet ja peli kulkee selkeesti paremmin ilman kyynärpääoireilua, joogassakin pystyn jo lähes samaan kuin ennen loukkaantumistani, eikä toi takaliston muodonmuutoskaan 4-kymppistä naista haittaa.

Liikunnallista viikonalkua sullekin – Shine on!

Love, K.