Taistele

Ilon hetkellä tulee miettineeksi, onko väärin nauraa ja tuntea sitä sen hetkistä riemua tietäen taka-alalla vaanivan totuuden. Totuuden siitä, että suru, jota vielä jatkuvasti tunnen sisimmässäni hellittämättömänä puristuksena ja painona, on oikeutettua ja välttämätöntäkin siirtymisessäni eteenpäin. Tuntea se ristiriita hämmennyksineen ja ahdistuksineen, mutta siltikin jatkaa nauramista.

Sillä eteenpäin kulkemisen tuska on järkeä ravistelevaa taistelua tunteiden kanssa. Hetkittäistä eksynyttä oloa, sekasortoista liikehdintää, jota ei hallitse suru eikä ilo, vaan jokaisen murto-osan eteenpäin vievä aika.

Aika on mielenkiintoinen, elämän kulkua määrittelevä sana. Se kuljettaa meitä ja olotilojamme automaattisesti eteenpäin, taakseen katsomatta. Se saa meidät unohtamaan menneet ja odottamaan tulevaa. Joskus pysähtyneenä se saa meidät havahtumaan hetkeen ja nauttimaan. Tai suremaan. Nauramaan, kiljumaan, itkemään. Mutta aika on myös pahin vihollisemme kiireen ja päämäärään tähtäämisen janassa. Pahin vihollisemme. Ajan sanotaan helpottavan surua, ajan sanotaan tekevän tehtävänsä. Ajan sanotaan nopeutuvan meidän vanhetessa ja loppuvan aikanaan. Mutta miten ajan saisi kääntymään, palaamaan ja pysähtymään?

Voi kikatus ja kavioiden kopse! Edellispäivän iloja, käytiin Helsingin Bulevardilla Nina's kenkäliikkeen 10v kutsuvierasjuhlissa ja upea Niina oli loihtinut ihanan hevosajelun vieraiden iloksi
Voi kikatus ja kavioiden kopse! Edellispäivän iloja, käytiin Helsingin Bulevardilla Nina’s kenkäliikkeen 10v kutsuvierasjuhlissa ja upea Niina oli loihtinut ihanan hevosajelun vieraiden iloksi!

Nauraminen on yhtä vapauttava tunne kuin itkeminen. Molemmat tunteet puhdistaa takuuvarmasti, saa kehon tyhjenemään kaikesta lastista ja tekee meistä paljaan. Riisuu meidät estoista, antaa totuuden tulla, olla ja vapautua. Silloin aika pysähtyy, on vain se hetki. Riemuineen tai suruineen. Vahvasti.

Kokemus häpeästä ja kielletyn tekemisestä on omien viimeaikaisten nauruun purskahdusten vahtina. Kuin kertomassa etten ole oikeutettu iloitsemaan. Etten saisi työntää suruani vielä sivuun, sillä surullanikin on aikansa. Niin kuin elämän kulullakin. Häpeä näyttäytyy pieninä tuikkauksina, hiljaisina tönäisyinä muistuttamassa, ettei vielä voi antaa riemulle koko tilaa.

Tunteet käy taistelua. Ilo ja riemu, mitä hetkittäin jo tunnen, muistuttaa entisestä. Olen ihminen joka elää ilossa, naurun ja onnellisuuden olotilassa. Ennen ei suru ollut näin kova vastus. Sodasta tuli raakaa. Minusta tuli taistelelija.

Taistelen päivittäin. Joskus menee niin, etten huomaa vasta kuin illalla muurieni sortuvan saadessaan hiljaisia iskuja. Välillä muutama päivä menee muuria vahvistaessa ja ilon täyttäessä areenan. Kuitenkin sitten saan taas käydä sitä hämmennyksen täyttämää taistelua, joka päättyy joko nauruun tai itkuun. Usein vielä itkuun. Olisin niin mielelläni pitänyt äitini vielä muutaman vuosikymmenen. Nähnyt hänen vanhenevan ja osallistuvan elämäämme. Sen lisäksi että mieleni käy jatkuvaa sotaa oman sopeutumiseni tueksi, joudun kehittämään uskoani reiluuden ja oikeudenmukaisuuden olemassaolosta.

Taistelen vahvana, tunnen heikot kohtani tässä taistelussa. On vaikea kohdata uusia, asiasta puhumattomia tahoja ja kertoa kokonaisuus liikuttumatta. On vaikea astua estraadille ja heittäytyä ilon vietäväksi, ajan kulkuun. Välillä on vaikeaa vain olla. Samalla kun aika vie eteenpäin ja luo tietynlaista eheytymistä tottumuksellaan, se liidättää myös kauemmas hetkestä, jota haluaisin vielä tunnustella ja vaalia. Se vie pois entisestä, saa unohtamaan. Vielä en halua unohtaa. En halua unohtaa äitini ääntä, en halua unohtaa hänen tuoksuaan, en käden kosketusta enkä sitä rakastettua tunnetta mitä äiti ihmiselle luo. Haluan taistella ja pysäyttää ajan, olla vielä tässä ja muistaa. Itkeä ja surra.

Kuitenkin nauran jo paljon, nauran ja kikatan. Tunnen suurta olemassaolon onnea, kiitollisuutta ja anteeksiantoa. Anteeksiantoa epäreiluudelle, sitäkin elämä on. Joskus hyvää, joskus pahaa. Valmiina ottamaan vastaan mitä annetaan. Rakentamaan siitä minun elämäni. Minun aikani.

Tänään tuntuu hyvältä. Auringolla on ihmeellinen voima. Sitä on jotenkin niin erityisen energinen kun keho lataa luonnon virtaa. Kävin ystäväni käsittelyssä, laitettiin hiukset kesäkuntoon. Huvittavaa oli se, että hänellä oli oma taistelunsa rastoittuneen tukkani kanssa. Jotenkin tässä jaksossa oli harjaaminen jäänyt toissijaiseksi kaiken muun keskellä.

Minulla on nyt hiukset kunnossa, vapaapäivä töistä sekä urheilusta. Päätin eilen, että huomenna mitään ei tehdä minkä eteen pitää ponnistella. Urheilla ei oikein voi ellei vähän ponnistele. Huomennakin on päivä. Tänään nautin olostani ja ilostani.

Sillä iloisuus ja onnellisuus on juuri se, miten hän haluaisi minun aikaani viettävän.. Ja taistelevan sen puolesta.

Mene ja elä. Taistele. Älä anna periksi. Niin äitini sanoisi.

Love, K.