Tasapainoilua

Oon aina ollut sitä mieltä, että elämän pitää olla balanssissa. Se on sopivasti hyvän ja pikkasen huonojen fiilisten vuorotanssia, yin&yangia, ruusuja ja risuja, zenit kohdillaan ja sitä rataa.. Tasapainoilemista siis. Elämä ei aina ole pelkkää myötämäkeä, mutta onnellisuutta voi löytää pienistäkin jutuista niissä ylämäissäkin. Jos en ole balanssisssa, pyrin kovasti sen tasapainon taas löytämään. Näin mä koen elämäni kulkevan. Nyt oon tosin joutunut miettimään useamman kerran syvään hengittäen ja itkua vääntäen, että mitä hyvää tässä tän hetkisessä kriisissä on ja miksi kupin piti heilahtaa niin raskaasti epätasapainoon. 

Puhuin pitkään äidin kanssa puhelimessa vielä muutama viikko sitten, puhuttiin ja pohdittiin asioita, niitä kurjia tulevia, mutta pakollisia asioita. Siinä jutut muutti muotoaan ja päädyttiin puhumuaan elämästä, kuolemasta, meitä yhdistävästä ajatusmaailmasta ja balanssista. Siitä, miten elämän vaakakupit aina löytää lopulta sen tasapainon, jos jotain pahaa niin aina jotain hyvääkin. Tässäkin kurjuudessa. Ehkä se joskus mulle selviää.

Jäin miettimään asiaa puhelun jälkeen, mietin, että elämässä kaikella todellakin on oman filosofiani mukaan tarkoitus sekä oma paikkansa ja asiat menee niinkuin niiden kuuluukin mennä. Tänään, eilen ja useita päiviä taaksepäin meni niin, etten äitini vuoteen äärellä valvottujen tuntien jälkeen ole jaksanut liikauttaa eväänikään, toisin sanoen kaikki muu kuin kehon elinvoimaa ylläpitävä liike hengityksestä ja tahdosta riippumattomista raajojen liikuttamisesta lähtien on jäänyt sohvan, sängyn ja wc:n väliseen askellukseen. Balanssia? Kyllä.

Jotenkin mun ajatukset vei mua taas mun urheilun tuomiin loukkaantumisiin. Näiden rankkojen taakse jääneiden kuukausien jälkeen nousi esille tärkeys kuunnella kehon ja mielen viestejä, istua alas, loikoilla, nukkua ja olla vaan. Hiljaa itsekseen pystyy kuuntelemaan sisintään paremmin.
Ja sit mä muistin, että tämän vuoden ainoana lupauksena lupasin opetella sanomaan ei. Tässä kontekstissa se, mitä itselleni lupauduin opettelemaan, ei tarkoita pelkkiä sanoja, vaan oikeita tekoja ja mielenhallintaa. Ei siis sananhelinää vaan paljon paljon syvempiä tarkoituksia. Opettelen olemaan itselleni armollinen, luopumaan ja päästämään irti.

Ystävien kauniita terveisiä
Ystävien kauniita terveisiä, pieniä suuria iloja!

Sanomaan ei tilanteille, joissa en enää viihdy ja jotka ei enää palvele mua, sanomalla ei jopa joillekin ihmissuhteille, jotka ei enää tuota muuta kuin negatiivisia värähtelyitä tai turhaa päänvaivaa. Sanomaan ei tilanteille, asioille ja tavaroille, jotka ei tuota mulle mitään positiivista. Luopumaan turhasta; mietteistä, asioista, tavaroista..  Myöntää se totuus, että joidenkin ihmisten ja tilanteisen on tarkoitettu kulkemaan mukana vain jonkin määrätyn ajan – ehkä jotain tarkoitusta varten, en tiedä. Mut ennen kaikkea opettelen sanomaan ei myös omille negaatioille – hengittämällä syvään ja päästämään irti. Joskus on lähdettävä pois, toiseen suuntaan. Vaikka tekisi kipeää.

Miten tähän on tultu? No, mä olen kova tekemään töitä, saan paljon aikaan ja välillä kun ratas lähtee pyörimään, on sitä vaikea pysäyttää. Suorittaja? Kyllä. Ja tän Äiti Teresa -syndroomaksi nimeämäni luonteenpiirteeni vuoksi on liian usein vaikea sanoa ei, vaikka pitäisi ja se olisi omalle jaksamiselleni parempi vaihtoehto. Mieli tietää monesti jo sen mitä sydän vasta aistii.

Oli siis aika kun mä löysin lapsen saannin, vaippa- ja sen 24/7 lapsikiinniäidissä -ajan jälkeen lenkkeilyn jälleen osaksi elämääni. Lenkkeilyä se aluksi olikin, irtaannuin hetkeksi kotiaskareista, kaikesta mieltä askarruttavista ajatuksista ja annoin itselleni luvan liitää. Mutta ajan kuluessa se lenkkeily olikin muuttunut juoksuksi. Lenkkeilyllä ja juoksulla on huima ero. Lenkkeillessä nautitaan lintujen laulusta, jutellaan lenkkeilykaverin kanssa ja ylläpidetään sopivaa pulssitasoa ilman sykemittaria jne. Juoksu on asia erikseen – on sykemittarit, tavoitteet, kipeät lihakset ja pakonomainen tarve kilpailla itseään vastaan. Omaa suorituskykyä parannetaan alitajuisestikin. Mun askellus muuttui ja Töölönlahti oli mun kisarata.

Siitä tuli liian hallitsevaa – oli pakko päästä juoksemaan, koska siitä tuli niin hyvä olo, tulokset parani  ja jaksoin taas eteenpäin. Ostin uusia juoksulenkkareita ja juoksin Töölönlahtea ja sen ympäristöä ristiin rastiin. Ystävä pyyteli joogaan, mutta sanoin, että nyt juoksen.. Kunnes mun selkä ei kestänyt. Eikä mikään ollut enää kivaa. Se ihanuus muuttui kivuksi.

Tämän saman ilmiön olin läpikäynyt jo kilpaurheiluaikani loppumetreillä, kun aerobic oli erilaisine variaatioineen vallannut kuntosalit. Se oli niin ihanaa, että huomasin käyväni siellä aamuin sekä illoin. Olin nuori ja jaksoin. Lenkillekin jaksoin tietenkin niiden aerobic tuntien lisäksi, vaikka sääret oli todella jumissa. Isä käytti mua urheiluun erikoistuvilla fysioterapeuteilla ja ortopedeillä, kortisonipiikkejä pistettiin pohkeisiin ja sähköimpulsseja iskettiin lihaksiin. Ei auttanut,  mutta juoksin niillä säärillä vielä 5km pikku kisankin, olin reilusta 500 osallistujasta seitsemäntenä maalissa. Hurraa! Sitten olinkin leikkaussalin pöydällä lihasaitioiden avauksessa. Penikkatautina maallikon kielin tunnetun urheiluvamman itseaiheuttaja-uhrina. Mikä typerys!

Onnekseni ikä tuo viisautta! Ja sitä oppii rakastamaan muiden kohteiden lisäksi ennenkaikkea myös itseään. Mä olen nyt jo useita vuosia opetellut kuuntelemaan mitä mun keho mulle kertoo ja väittäisinkin kuulevani niitä viestejä jo hyvin. Teen sitä mikä tekee hyvää mun keholle ja mihin mun mieli pystyy. Jooga on ollut erinomaisena suunnannäyttäjänä, viitoittanut hellälle ja armolliselle kehonhuollon tielle. Sen kautta oppii väkisinkin kuuntelemaan kehon ja mielen yhteyttä. Ja sen seurauksena muutkin liikuntaharrastukset sujuu paremmin. Kärsivällisyys on auttanut mm. tenniksessä hiomaan tekniikkaa. Mä tunnen kyllä kehoni heikkoudet ja vahvuudet, mutta mielenhallinta onkin sitten se haastavampi juttu. Mut lenkille voin taas lähteä kuuntelemaan linnunlaulua. Enää en todellakaan juokse verenmaku suussa. Tenniskentällä aion kyllä karjaista tarvittaessa jatkossakin.

Joskus se opeteltu EI on siis villasukissa löhöilyä läpi päivän, jolloin sanon ei omassatunnossa kolkuttavalle urheilupakolle, vaikka se tarkottaisi sitä, että syön koko suklaalevyn tänäänkin vaikka eilen ja sitä edellisenä päivänäkin söin. Sanon ei miehen ehdottamalle tennikselle, kun tiedän etten kykene seuraamaan palloa kun ajatukset harhailee jossain muualla tai en fyysisesti vaan jaksa. Joskus sanon ei tapaamisille, joita suunniteltiin etukäteen, mutta jos se mitä minulla nyt olisi annettavaa ystävälleni, ei antaisi meille sitä tunnetta siitä, mitä ystävän kanssa vietetyn hetken tulisi tuottaa, sanon ei – nähdään sitten joku toinen päivä kun ei tarvitse sanoa ei. Mies ja ystävät kyllä tajuaa, mun pitää pysyä balanssissa.

Tänään sanon ei –  en siivoa vaikka pitäisi, en lähde salille enkä edes harjaa hiuksiani, en tee mitään minkä eteen pitää ponnistella tai ei tunnu hyvältä. Huomennakin ehtii. Tänään harhailen kotona päämäärättömästi, itken, suren ja ikävöin keskusteluita äitini kanssa. Kirjoitan teille tunteistani, muistan ottaa oppia virheistäni ja yritän olla jälleen vähän viisaampi elämässäni..  Illalla avaan joogamaton ja hoidan hellästi kehoni kireyksiä. Tänään tuntuu, että tarvitsen siihen toiseen vaakakuppiin voimaa. Huomenna saatan sitten jo lähteä tenniskentälle.

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla