Vastuuntunnon lahja

Lienee luonnollista, että toisen vanhempani poismenon vuoksi olen alkanut katsella elämää hieman eri kantilta. Riisunut viimeisetkin oletukseni ja ennakkoluuloni sekä tarttunut tosiasioihin. Miettinyt ja luetteloinut mielessäni kaikkea mitä mulla elämässä on ja kohdannut realiteetteja, jotka aiemmin siirsin syrjään muun ottaen tilaa.

Terveys jo pelkästään sanana on saanut erilaisen kaiun. Läheisien ja tuntemattomienkin hyysääminen terveyspuolen asioissa on perusominaisuuteni, mikä tietenkin on johtanut itseni lukemaan terveydenhuollon ammattilaiseksikin, mutta kuitenkin tämän keväisen äitini menettämis -tragedian vuoksi olen alkanut enemmän ja enemmän miettimään elintapojemme seuraamuksia ja vaikutteita. Terveyskäytänteitä, ihan normaaleja jokapäiväisiä tekoja sekä asenteita omaa terveyttämme kohtaan. Ja keskittynyt tietenkin omaan hyvinvointiini heti kun sen pahimman jälkeen jaksoin. Tänäänhän voin jo erittäin hyvin lukuunottamatta raajojeni onnettomuusalttiutta.

Aikoinaan syöpä oli uusi ja suuri vaara. Tänä päivänä tiedetään, että syöpää voidaan tietyissä ilmenemismuodoissaan parantaa. Mutta tiedetään myös, että suurin osa niistä kyllä vieläkin johtaa kuolemaan tai ainakin näännyttää vahvojen hoitojen vuoksi ihmisen ainakin hetkellisesti henkihieveriin. Seurasin läheiseni, rakkaan äitini taistelua tässä helvetissä. Seurasin muutama vuosi sitten myös ystäväni taistelua -näissä taisteluissa toiselle kävi hyvin, toiselle ei. Äitini kanssa kävimme yhdessä läpi muutamat rankat hoidot sekä yhden kirurgisen toimenpiteen – yhdessä sanon siksi, että olin paikalla, istuin vieressä ja elin samaa olotilaa kuin hän. Tunsin samaa tuskaa hänen kanssaan ja taistelin siinä missä hänkin, hieman eri muodossa luonnollisestikin. Illalla molemmilla oli kuitenkin paha olo  – syyn aiheuttaja molemmilla omansa.

Jokainen meistä on varmasti joskus miettinyt vakavasti sairastumisen mahdollisuutta joko itsessään tai läheisissään

Tuntuu, että silloin mun aivoihin istutettiin silloin jonkinlainen mikrosiru, joka aktivoituu ajoittain. Siihen siruun on talennettu tunne nimeltä pelko ja sen aktivoitumiseen vaikuttaa omat tunnetilat. Pelkohan on yksi luonnollisimmista tunnetiloistamme; hermoston luontainen varoitusjärjestelmä, joka varoittaa meitä tietämättämmekin valmistautumaan, varomaan tai toimimaan. Järjestelmän tunnuslauseena pidetäänkin lausetta ”taistele tai pakene”. Tunnetilat aiheuttaa hermoston parasympaattisen sekä sympaattisen toimintansa avulla meille erilaisia muutoksia kehossa, kuten hikoilua, tärinää, verenpaineen nousua, hermostumista ja muita elimistön toiminnan muutoksia, mutta myös toisinpäin: kehossa tapahtuvat muutokset aiheuttavat tunnetiloja. Sen vuoksi pelon aiheuttamat tuntemukset ovat meillä kaikilla yksilöllisiä.

Jokainen meistä on varmasti joskus miettinyt vakavasti sairastumisen mahdollisuutta joko itsessään tai läheisissään. Monesti tällaiset ajatukset vain pistäytyvät mielessä, saavat ehkä hetkellisesti miettimään niitä monia mahdollisuuksia joita sen estämiseksi olisi tehtävissä, mutta liian helposti jatketaan rutiinien täyttämässä maailmassamme – muuttamatta totuttuja tapoja. Itselleni terveyden ylläpitäminen on muodostunut vuosien saatossa elämäntavaksi. Koska olen jo aiemmin monesti kertonut tai viitannut tämän vuoden tapahtumiin, tiedätte jo, että äitini menehtyi sairauteen, johon ei ollut parannuskeinoa. Kerron nyt mihin, sillä hän ei pahastuisi asian julkistamisesta. Äitini sai haimasyöpädiagnoosin ja todentamishetkellä tauti oli jo levinnyt maksaan, eikä mitään ei ollut tehtävissä. Itse tein saman diagnoosin jo 2 viikkoa ennen lääkäriä kun keskustelin puhelimessa hänen kanssaan ja tenttasin muita oireita oikealla kyljessä tuntuvan ”oudon paineen tunteen” lisäksi. Itkin ja panikoin siitä puhelusta lähtien tulevaa. Joskus sitä tietää ennenkuin lääkäri sen diagnoosin on kertonut, vaikkakin ystävä-lääkäri yrittikin vielä vakuutella ettei asian tarvitse olla niin huonosti. Äiti tiesi kyllä totuuden jo itsekin, molemmat me tiesimme, vaikkemme sitä ääneen silloin sanoneetkaan – nyt jälkeenpäin meille omaisille on selvinnyt monestakin pienestä vastaantulleesta asiasta hänen oma aavistuksensa tai tietonsa siitä, ettei ole seurassamme enää seuraavana kesänä. Niinhän se sitten menikin.

Luin haimasyövästä päätepysäkille matkatessamme kaiken minkä vain käteeni sain. Luin ennusteista, tutkimustiedoista, testauksista, lääkkeistä, syöpähoidoista, kirurgisista toimenpiteistä.. Keskustelin eri osaamisalueiden lääkäreiden ja kirurgien kanssa – tuomio oli aina sama: ei ole parannuskeinoa. Vain oireita voidaan hoitaa ja parhaimmassa tapauksessa saada lisäaikaa. Yleensä haimasyöpä ilmoittaa itsestään vasta silloin, kun se on jo pitkällä tai levinnyt muualle elimiin, mutta satunnaislöydöksenä löydetty kasvain saatetaan kirurgisin toimenpitein pystyä eliminoimaan.  Sädetys on hankalaa haiman sijainnin vuoksi. Äitini kohdalla sairaus eteni kuin oppikirjan mukaan – menehtyminen tapahtui puoli vuotta tiedetyistä ensioireista ja 4 kuukautta diagnoosin saamisesta.

Pelko on vahva tunne, epämiellyttäväkin, ja tunnen suurta vastenmielisyyttä ajatellessani joutuvani elämään sen kanssa. Fysiologiset oireet kuten sydämentykytys ja rinnassa tuntuva ahdistus ovat epämiellyttäviä tuntemuksia. Mutta se pelko syövästä on eittämättä jossakin takaraivossa, vaanii siellä ja saa minut toimimaan. Viimeinen keskusteluni sairaalan käytävällä lääkärin kanssa koskikin geneettisyyttä: onko haimasyöpä geneettinen? Voiko olla mahdollisuus, että se periytyy? Sain vastauksen asiaan paneutuneelta henkilöltä: haimasyöpä on tilastollinen ilmiö, joka ei liity elintapasairauksiin eikä muihinkaan faktoihin.

Me luomme oman elämämme omien ajatustemme, sanojemme, käytös malliemme ja uskomustemme kautta.

Vastuuntunto on kaikilla yksilöllistä. Elämässä vastuuta tulee päivittäin ottaa erilaisista asioista, mutta oman terveytensä kanssa pelaaminen on liian monelle liian usein myös uhkapeliä. Olen ymmälläni monen läheiseni vastuuntunnottomuudesta omaa kehoaan, mieltään sekä yleistä vointiaan kohtaan. Tottakai ymmärrän, että olemme kaikki erilaisia yksilöitä, meillä on omat mukavuustasomme sekä olotilamme siitä, mikä on tervettä ja mikä ei. Mutta jos erilaiset oireilut kiilaavat jo mukavuuden ohi, niin pitäisikö miettiä uudelleen?

Vastuuntunnon lahjan käyttäminen perustuu yleensä siihen, että kuljetaan ensin läpi jonkinlainen muuttumisvaihe, jossa kohdataan omat negatiiviset tai harmia tuottavat kokemukset. Ymmärretään niiden vaikutukset ajatuksen sekä teon osalta. Se voi olla vaikeaa, koska emme halua ottaa vastuuta elämästämme. Helpompi on syyttää muita. Mutta mikään ei vaan tapahdu meille – me luomme oman elämämme omien ajatustemme, sanojemme, käytös malliemme ja uskomustemme kautta.

On hyvä tiedostaa oma vajavaisuutensa, kohdata se ja pyrkiä muutokseen. Joka kerta kun itse palaan maalle, edesmenneen äitini elinympäristöön, on se sama pelko ja ahdistus matkassani, joka mulla oli jo silloin, kun mä matkasin sinne vielä, kun tavallaan mitään pelättävää ei vielä ollut. Paitsi tietenkin se isoin pelko: menetys. Joka kerta olen kuitenkin hyvin tietoinen omasta vajavaisuudestani ja pienuudestani tässä maailmassa.
Me ollaan niin ihmeellisiä; harvemmin kukaan meistä pysähtyy nauttimaan hetkestä ja iloitsemaan siitä mitä juuri tänään, tässä ja nyt ympärillä on. Meidän luonnollinen suojautuminen laittaa meidät aina olemaan varuillaan – ihan vaan varmuudeksi. Panikoidaan jo etukäteen kaikkea tulevaa, maalataan kauhukuvia mielessämme ja asetetaan valmiiksi jo jonkinlainen kriisitila aivoihin. Ja mistä tämä johtuu? Pelosta uskoisin.
Toisaalta se kauhukuvien ja kriisiin valmistautuminen saa meidät kohtamaan maaliviivan ehkä hieman valmiimpina, jotta vältytään pahimmalta. Mutta onko kaikkeen valmistautuminen ja varautuminen, pahimpaankin, tärkeintä? Elämä voi kuitenkin yllättää.

En siis aio alkaa miettimään päivittäin saman sairauden tuhoa itsessäni. En aio antaa valtaa sille ajatukselle, että minun pitäisi tutkituttaa kehoni vastaavan varalle kuukausittain, puolivuosittain tai vuosittain. En aio elää pelossa. Mietin jo aiemmin, etten enää kirjoita tästä surulisesta aiheesta, mutta tulin toisiin ajatuksiin, sillä kulkeehan tämä kokemus kuitenkin mukanani. Nyt olen makaillut puolitoista viikkoa jalka aircastin suojassa ja suurin osa aikaani on kulunut makaillen, Netflixiä tuijotellen ja miettien. Olen myös surkutellut taas sitä, etten pääse liikkumaan niinkuin olen tottunut, en salille enkä tennistä pelaamaan. Joogamaton olen kuitenkin avannut useampana päivänä lattialle ja venytellyt kankealta tuntuvaa kroppaani. Eilen uskaltauduin jopa seisomaan päälläni, eihän siinä jalkoja tarvitakaan.

Sitä tulee ihmeen taitavaksi kun on pakko. Sitä pärjää myös ihmeen vähäisillä virikkeillä kun on pakko. Paikallaanolo ja miettiminen on monesti kultaakin kalliimpaa laatuaikaa mitä itselleen voi tarjota ja liian harvoin pääseekin nauttineeksi omasta seurastaan ilman kiirettä. Yksinolemisen taitokin on laji.
Tänään näin ortopedini, nilkkaani katsellessaan hän väläytti mahdollisuudesta, että kahden ligamentin sijaan saattaisi vauriota olla myös kolmannessakin. Ja siinä se taas oli: pelko. Sydän heitti voltin ja pelotti jo valmiiksi, ihan taas kaiken varalle ajatus siitä, mitä lisäongelmia paranemisen kannalalta se voisi aiheuttaa.

Tulin kotiin ja istuuduin keittiön tuolille. Mietin hetken hartaasti ja hengitin. Sadasosa sekunnin ajan mielikuvat vilisi silmissä, yöllinen painajainen leikkauspöydällä olosta palasi mieleen ja vedin yhä syvempään henkeä – tuli mitä tuli, tässä olen enkä sille mitään voi. Yritän keskittyä muilla keinoilla vastuuntunnon lahjaani ja voimistaa itseäni, tarttua jälleen kiinni tosiasioihin ja elää päivän sekä hetken kerrallaan. Sitäpaitsi itselleni luontaisempi valinta on taistella pakenemisen sijaan.

Love, K.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla